Sillä menolla he ehtivät peltonsa päähän paljoa ennemmin kuin toiset.
— Hei akat! huusi Sanna, kun sitoi viimeisen lyhteen ja löi sirppinsä sen tyveen. Leikatkaa niin, että saatte peltonne loppuunkin joskus!
— Me leikkaammekin niin, että tähätkin tulevat lyhteisiin, vastasi
Sussu.
— Hoo! Väli tähkistä, kun vain pelto loppuu, vastasi Sanna ja asetti kaksi lyhdettä tyvet päällekkäin ja istui niiden päälle.
— Kyllähän sillä välikin on, sanoi juuri Sannan pellolla lyhteitä kuhilaille paneva isäntä. Vaikka — ei tässä tähkiä ole peltoon jäänyt, tunnusti maahan katsellen.
— Ei ole tapana meidän maassa tähkiä peltoon jättää, sanoi Sanna ja painautui istumaan pää kätten varassa ikäänkuin olisi hyvin väsynyt.
— Sanna saakin jo mennä kotiin auttamaan emäntää siellä, käski isäntä. Pojat saavat ruveta panemaan kuhilaille, että saadaan kaikki pystöön. Tiedä vaikka tulisi sadekin jo taas yöllä.
Sanna nousi selkäänsä painellen, ja raskaanlaisin askelin läksi menemään pitkin peltoa sirppi kädessä. Jaakoon Liisa katsoi tutkivasti häneen. Kumartui äkkiä leikkaamaan, kun Sanna kääntyi taakseen katsomaan.
— Ettekö ole huomanneet tuossa Sannassa mitään? kysyi hiljaa toisilta.
— Ei — mitä? kysyivät Sussu ja Anna ja kääntyivät katsomaan Sannaan. Kun he jälleen kysyvinä kääntyivät Liisaan, niin hän kuiskaten kertoi havaintonsa.