Annalta ja Sussulta putosivat sirpit peltoon ja kädet paukahtivat yhteen. Päätään pyörittäen katsoivat he seisahtunein silmin toisiinsa aivan sanattomiksi hämmästyneinä.
— Mutta älkää Jumalan tähden vain puhuko kellekään mitään, varoitti
Liisa.
Toiset tekivät syvästi torjuvan liikkeen.
— No älä hyvä ihminen! Kuka herran tähden tästä nyt menisi puhumaan! Ei toki — eei vaikka! Jopa se olisi oikein kamalaa, vakuuttivat Anna ja Sussu.
— Ei hengelläkään saa hiiskua! Muistakaa se! vannotti Liisa vielä.
— Älä pelkää! vakuuttivat toiset, jonkunverran loukkaantuneinakin, kun Liisa sellaisia ollenkaan ajattelikaan heistä.
Isäntä tuli sinnepäin ja akat alkoivat leikata.
— Isäntä saa hyvän ruisvuoden nyt, sanoi Liisa, kun isäntä tuli kohdalle.
— Ei se huonostikaan mennyt, myönsi isäntä.
— E-i. Näin suuri vainio! Ja tästä tulee jyviä kuhilasluvulta, sanoi
Liisa ja sirppiään heiluttaen silmäili yli vainion.