— No mitäs — kun pitää ihmisen olla niin nolo! kivahti Sanna.
— No ei se kiroamalla ainakaan parane. On vain niin ilkeää ja rumaa kuulla, kun naisihminen kiroaa.
— Mitä piian on lukua, sanoi Sanna purevasti.
— Ihminen se piikakin.
— Ei olekaan, — ainakaan kaikkien mielestä, intti Sanna.
— On varmasti, vakuutti emäntä. Kun vain itse itsensä ihmisenä pitää.
Emäntä meni tupaan. Sannan luutaa kuljettava käsi pysähtyi, hän nosti päänsä ja katsoi pitkästi tuvan oveen, jonka taakse emäntä katosi.
Muut ilta-askareensa suoritti Sanna äänettömästi, ja kaikki loppuun saatuaan meni heti huoneeseensa. Otti avaimen pois porstuan puolelta, heittäytyi vuoteelle.
— Oi Jumala! huokasi hän kipeästi ja väänteli käsiään. Nyt ne sen jo tietävät.
Jaakoon Liisa katsoi sillä tavalla. Ja emäntä sanoi: "kun vain itse itsensä ihmisenä pitää".