Nyt ne kuitenkin sen jo tietävät. Nyt ne jo sanovat että hän on sellainen — — portto — —
Seppälän emäntäkin — ja Sikkarin emäntä — ja tyttäret.
Naureskelevat ilkeästi ja sanovat että hänestä on tullut — — —
Mutta ne eivät saa sanoa hänestä sellaista! Sitä iloa ei hän niille anna. Ei totisesti annakaan. — Sanokoot sitten kun hänet koskesta kiskovat — — —
Hän oli hypähtänyt lattialle, takoi nyrkillään pöytään ja hurja ilme silmissään katsoi ikkunasta ulos.
Siellä ulottui musta riihen varjo yli kellertävän ohrapellon, melkein saunaan saakka. Isäntä seisoi ohrapellon pientareella piippu hampaissa ja miettivän näköisenä katseli ohraa. Joen rannalta kuului uimamiesten ääniä.
Hänen uhmansa lysähti lamaan kuin olisi hän nähnyt jotain kaunista ja ylevää, joka on kaikkien muiden saatavissa, ja on ollut hänenkin, mutta jonka omistamiseen hän itse on tehnyt itsensä kelvottomaksi. Hiljaa voihkaisten vetäytyi hän pois ikkunan kohdalta ja vaipui tuolille istumaan.
Hänellä olisi nyt muuten niin hyvä olo. On oikea kamarikin taas hallussa. Ja niin hyvä isäntäväki. Aivan vertaisenaan kohtelevat.
Ja nyt juuri pitää sen tulla — —
Minkätähden pitää hänelle aina niin käydä? Miksei hänenkin elämänsä saa mennä niinkuin muidenkin? Minkätähden hänen elämässään pitää kaiken aina olla näin?
Koko elämä aina tähän päivään asti vilahti hänen mielessään.