Ja tämä päivä!
Hän moitti itseään siitä. Sellaisia päiviä on hänellä jo paljon! Jo viikkolaskulla. Ja kuukausiakin jo. Sellaisiahan ne ovat olleet aina siitä alkaen, kun hänelle selvisi se. Päivät sellaisia. Ja yöt on hän itkenyt — —
— Voi Miska, Miska — —! huokasi hän. Mutta samassa jo nuhteli itseään siitä. Mitäs Miska tähän kuuluu? Eihän Miska käskenyt hänen niin ruveta elämään. — Eikä Rikkukaan — eikä kukaan niistä toisistakaan — olisi hänen luhtiinsa tai kamariinsa koskaan tullut, jos ei hän itse olisi ovea avannut. Itse hän aina niille oven avasi. Jokaiselle. — Tiesi kyllä tunnossaan, että se ei ole oikein ja tunsi aina ikäänkuin tahraantuvansa. Ja melkein heti alkoi Rikkuakin epäillä. Mutta kuitenkin aina avasi oven. Tahtoi muka kostaa. Kostaa? — Kenelle?
Sanna naurahti.
Kenelle hän on kostanut?
Itselleen — — eikä kellekään muulle!
Rikkukin on viime lauantaina ollut kihloilla Seppälän Mantan kanssa. Vai oletko jo kuullut? ilkkui hän itselleen. Ja heittäytyi taas sänkyyn.
Sen pidemmälle ei hän kuitenkaan enää jaksanut. Koetti kyllä uskotella itseään, että hänelle oli aivan samantekevää missä Rikku oli. Mutta sittenkin hän kiristi hampaitaan ja kuuli hienoa rapinaa, kun hänen kyntensä painuivat sängyn reunaan. Kurkusta kuului korinaa ja koko olemus tuntui kääntyvän nurin. Ja taas valtasi hänet villisti hekumallinen ajatus että hyökkää Rikun kimppuun ja paljain käsin repii hänet kappaleiksi. Ja Mantan samoin. Ja itsensä. Ja sen — —
Hän värisi kuin olisi kylmässä vesialtaassa maannut.
Mieleen tuli se aika kun hän oli Saarenpäässä. Ja kuin jostain sumun seasta näki hän siellä silloisen itsensä. Kun hänkin oli puhdas ja viaton.