— Ja Jumala, myönsi Sanna. Eikös tätikin tule sille oikealle tielle?
— Tulen.
— Kun minä ensin paranen.
— Niin — — kun sinä ensin paranet, kuiskasi täti ja pidätetystä itkusta täristen kumartui pyyhkimään silmiään hameen helmaan.
Kun hän siitä kohosi ja katsoi sänkyyn, niin Sanna jo taas nukkui.
— Lapsi parka, kuiskasi täti, pitkän aikaa Sannaan katsottuaan, suoristi hiukan edusverhoja ja meni laittamaan kahvipannua takalle, että on edes kahvia antaa Sannalle, kun hän taas herää. Juuri kun hän aikoi istua kahvia jauhamaan, vilahti ikkunan ohi miehen pää ja hartiat.
— Kuka herran tähden tähän nyt — hätäili täti, meni kiiruusti sulkemaan sängyn edusverhot ja asetti tuolit sängyn eteen järjestykseen. Parhaiksi ehti hän jälleen istuutua ja asettaa kahvimyllyn syliinsä, kun tupaan tuli herrahtavasti puettu mies.
— Päivää, täti, tervehti tulija.
— Päivää, vastasi täti kylmästi ja ulos katsoen jauhoi kahvia.
— Eikö täti tunne? kysyi tulija ja tuli kädestä pitäen tervehtimään.