— Jokohan tuli ottamaan selkoa veljensä kuolemasta, hymähti suutarin ääressä istuva isäntä.
Suutarikin hymähti.
— Pitää mennä kuulemaan, niin saa tietää, sanoi.
— Kyllä pitääkin, myönsi isäntä. Kuulemaan ja näkemään minkälaiseksi herraksi se on paisunut.
Puhetta jatkui pitemmällekin, mutta Miina ei joutanut enää sitä kuulemaan, vaan läksi keputtelemaan Koninmäen loukolle päin. Ja jo samana iltana tiedettiin Koninmäen loukon jokaisessa mökissä, että siitä Varsanniemen Ruokko-Masasta, jonka jokainen vielä muistaa, on tullut suuri herra. Pappi tai mikä lie, tuomari. Ja nyt se on tullut ottamaan selvää siitä, kun sen veli silloin sinne Ratulan Hampparin latoon kuoli. Ensin se pitää Ylikarpissa seurat ja sitten aletaan käräjät.
Taitaa Korpisen Rikunkin — kuinka vain — jottei pane sitäkin lujille.
Se sanottiin aina kuiskaamalla.
Seuraavana päivänä levisi se kylään ja naapurikyliinkin, niin kauas kuin ehti, ja sai kaikkialla mielenkiinnon hereille.
Jo kuuden ajoissa alkoi pikkupoikia kuhista Ylikarpin porstuassa ja kartanolla. Kaatoivat porstuassa vesikorvonkin ja mummon vyyhtimäpuun särkivät. Kukon pyrstösulat myös sinä iltana katosivat.
Seitsemän tienoissa oli tupa jo puolillaan nenäänsä käsiselällä pyyhkiviä akkoja, etupäässä Koninmäen loukkoisia, jotka uteliaasti tarkastivat jokaista tupaan tulijaa, ja keskenään supattelivat, kuinka Antin Miinalla oli ollut virsikirjakin mukana. Mutta kun Samelin Sussu oli sanonut, ettei hän ainakaan ota virsikirjaa, oli Miinakin jättänyt kirjansa Samelin tuvan ovi-ikkunalle.