Ennen kahdeksaa oli tupa jo täyteen ahdettuna. Porstuaankin jo alkoivat jotkut pysähtyä.
Syntyi pieni kohaus, kun puhuja Kivistön maalarin kanssa tuli tupaan ja puikkelehti pöytää kohti. Päät kohosivat ja uteliaita katseita tähtäytyi häneen.
Hintelävartaloinen, keskipituinen, laihahko, lyhyttukkainen ja kalpea mies. Ei ollenkaan suuren herran näköinen. Se vain, että katse oli terävä.
— Kyllä vain tuntee jotta Masa se on, supisivat Koninmäen akat toisilleen.
Nenänsä puhdistettuaan kaivoi Kivistön maalari taskustaan Työväen Laulukirjan, ja selaili sitä vähän aikaa. Kohotti sitten katseensa ja antoi sen kulkea kautta tuvan. Rykäisi ja seisomaan nousten ehdotti että laulettaisiin Työväen marssista joku värssy, "koska täällä näyttää olevan sellaisiakin, jotka sen osaavat".
Kun laulu oli laulettu, meni puhuja pöydän taakse ja alkoi puhua.
Kuta kauemmin hän puhui, sitä pitemmäksi venyivät Koninmäen loukkoisten alahuulet. Kun kahlaa kaiken maailman asiat: Franskat ja Englannit, ja Saksat ja kommunistit, eikä Jukasta puhu mitään. Sitä sosialistiansa vain selittää — niinkuin ei tuota nyt jo tiedettäisi, mitä se on —
Yksi ja toinen jo haukotteli ja Miinan Mikki suorastaan nukkui.
Puhuja pysähtyi ja kuiskasi jotain maalarille. Maalari nousi ketterästi, kurotti uuninloukon puolelle, jossa talon omat naiset istuivat, ja hiljaa kysyi: saisiko vettä? Emäntä otti läkkituopin hyllynpielestä, täytti sen pankolla olevasta puhdas vesiämpäristä ja lähetti tulemaan pöytää kohti. Puhuja joi ja pyyhki nenäliinalla huulensa.
Tätä kaikkea seurasivat Koninmäenloukkoiset mielenkiinnolla. Miinan Mikkikin tyrkättiin hereille. Ja kun puhuja jälleen alkoi puhua, oli koko kuulijakunnan huomio taas häneen kiinnitettynä.