Kun puhe oli loppunut ja sen päälle oli laulettu, ilmoitti Kivistön maalari että: "kun arvoisa puhuja on nyt ensi kerran tilaisuudessa puhumaan entisille kotikyläläisilleen, lupaa hän pienen väliajan kuluttua pitää toisenkin esitelmän. Niin että jos kansa olisi hyvä ja vähän aikaa odottaisi."
Osa yleisöstä, varsinkin ovipuolella olevasta, meni ulos. Suurin osa kuitenkin jäi paikoilleen samoin kuin puhujakin, joka vain siirtyi avatun ikkunan luo ja ajatuksiinsa vaipuneen näköisenä katseli ulos syysillan pimeyteen.
Yksi ja toinen meni, vanhan tuttavuuden nimessä, siihen häntä hymyillen tervehtimään ja jonkun sanan vaihtamaan hänen kanssaan. Eikäpä se mitään ollutkaan, jos Hälisen nikkari, Huutolan Janne ja muut sellaiset itselliskansan paremmaiset ja etuleirin ihmiset sinne menivät. Mutta kun Haltorpin Juhakin — se joka oli Ratulassa pikkurenkinä silloin kun Jukka katosi ja joka sen Jukan löysikin sieltä Ratulan Hampparin ladosta — kun hänkin mennä tomsotti sinne, niin surkean rikkinäisissä housuissa ja pieksurisoissa, ja remseästi paiskasi kättä puhujalle, niin silloin ei Antin Miina enää voinut olla leikkiä laskematta.
— Pitäisiköhän munkin nyt jo mennä, hän toisille nauroi. Kyllä mä vain sen Jukan tähden niin paljon juoksin, ja niin monta kertaa silmäni punaisiksi itkin, jotta mun mennä kannattaisi aivan yhtä puhtaasti kuin tuon Juhankin.
Ei Miina kuitenkaan mennyt. Eikä kenties olisi vielä ehtinytkään, kun puhuja yhtäkkiä, kuin salaisen käskyn saaneena, siirtyi pöydän taakse ja sanoi, että eiköhän aleta. Ja molemmin käsin pöydän reunasta kiinni pitäen ja hiukan eteenpäin nojaten jäi tuikean, melkein kuin taisteluun vaativan näköisenä odottamaan pihalla olevia, jotka Kivistön maalarin kehoituksesta tulla kolistivat tupaan ja arasti jäivät sinne ovipuolelle. Vain jotkut rohkeimmat uskalsivat tulla peremmälle, epävarmoin askelin hekin, aivankuin olisivat vasta kävelemään opetelleet.
Kivistön maalari selaili taas laulukirjaa, mutta ei ehtinytkään ehdottaa laulua, kun puhuja jo alkoi.
— Mitä te läksitte katsomaan? hän saarnanuottia matkien kysyi. Purppuraan ja kalleisiin liinavaatteisiin puettua ihmistäkö läksitte katsomaan? Vai läksittekö te katsomaan suurta profeettaa? Vai ruokoako joka tuulelta häälytetään?
Koninmäen akat vilkaisivat toisiinsa että: nyt se alkaa sen saarnan, ja: olisi taitanut saada virsikirjakin olla, ja ottivat kasvoilleen kallellapäisen jumalansanan kuunteluilmeen.
— Jos te näitä läksitte katsomaan, niin te turhaan tulitte. Sillä mitään näistä te ette tässä löydä, jatkoi puhuja.
Ja hetkisen ääneti katsottuaan, kokonaan muuttuneella äänellä sanoi: