— Vai mitä te läksitte katsomaan? — Läksittekö katsomaan
Varsanniemen Ruokko-Masaa?
Hän nytkähti eteenpäin sitä sanoessaan. Ja Koninmäen loukon akat unhottivat jumalansanankuunteluilmeen ja jäivät suu auki odottamaan, mitä se nyt sanoo.
— Jos te Varsanniemen Ruokko-Masaa läksitte katsomaan, niin sen te löysitte.
— Varsanniemen Ruokko-Masan te tässä nyt näette.
Hän nyökkäili kuulijoilleen, huulillaan kuivakiskoinen hymy.
— Ihmettelette kai, että mikä minusta tällaisen on tehnyt. Sosialistiakitaattorin. Minusta, joka täällä olin ylimalkaan verrattain siivo poika. Niin siivo, että olin oikein hiljainen. Ja nyt olen tällainen pahanilmanlintu.
Kurillisuutta tavoitteleva särkynyt hymy väreili hänen huulillaan.
— Minä en vähääkään ihmettele sitä, että minusta tällainen on tullut. Ei se sen kummempaa ole kuin sekään, että teistä on jokaisesta tullut se, mitä te kukin olette. Se on nähkääs elämä sellainen suuri leipurimestari. Se leipoo meistä jokaisesta sellaisen kuin se kulloinkin hyväksi näkee. Yhdestä tekee makean sokerikakun, joka jo melkein silmänluonnista sulaa, toisesta tekee muhean vehnäpullan, kolmannesta vankan ruisleivän. Ja minkä mistäkin tekee. Joskus käy elämälle kuitenkin niin kuin emännillekin, että leipomus menestyy huonosti. Luulen että minun kanssani on elämälle käynyt sillä tavalla. Liekö ollut hiivassa vika, vai liekö pidetty liian kauan juurihulikassa vai missä lie vika ollut? Summa vain on se, että minusta tuli hapan kannikka. Tätä kannikkaa kypsentäessään elämälle sitten tuli toinen nolaus. Pisti sen liian kuumaan uuniin. Siellä se meni takaisin ja painui likilaskuiseksi. Ja paloi. — — Tällä tavalla minusta tuli se mikä minä nyt olen: hapan ja karvas kannikka, sitkeä pureskella ja vaikeasti sulava.
Kuiva, teräväviivainen hymy oli hänellä suupielessä ja kylmää terästä silmissä, kun hän katsoi kuulijoitaan.
— Se minun hapantumiseni alkoi silloin, kun minä olin tässä kylässä ja minun nimeni oli Ruokko-Masa, sanoi sitten kylmällä tyyneydellä. Ja lyhyen hengähdysajan pidettyään jysäytti: