— Kuka antoi minulle sen nimen? Hymyn ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan ja lävistävä katse iskeytyi kuulijoihin.
Hiljaisuutta häiritsi vain Koninmäen akkain puolelta kuuluva kahina, kun he kurkkailivat nähdäkseen, mitä Varsanniemen isäntä meinaa. Siellähän se, tämän isännän isävainaan aikana, ruokolla oli. — Sen vain ehtivät huomata, että lattiaan näkyi katsovan, kun puhujan ääni jälleen alkoi kuulua.
— Kun minä pari viikkoa sitten jo ohimennen kävin näillä tienoin ja näin tuttuja maisemia ja tuttuja seutuja, heräsivät mielessäni lapsuuden muistot, kertoi hän pakotetulla tyyneydellä. Mieleni heltyi niin, että kyynel kohosi silmääni — minä olen nähkääs ihminen minäkin, ainakin vielä toistaiseksi. Minä tiesin, että minulla on täällä sisar, sisar, jota en ollut nähnyt kymmeniseen vuoteen, ja joka oli pikkutyttö, viaton ja kirkassilmäinen, kun täältä läksin. Ja kun minä ajattelin sitä mahdollisuutta, että saan nähdä sisarenikin, niin minä iloitsin niinkuin sanotaan lapsen iloitsevan joulukuusesta.
— Minä olen nähnyt sisareni — —
Hän nytkäytti päätään kuin olisi itkua vastaan taistellut. — Minä olen nähnyt sisareni, uudisti hän kuivasti. Ja hiljalleen nyrkkiään pöytään takoen ja terävästi kuulijoihinsa katsoen jatkoi:
— Minun sisareni on häväisty tässä kylässä! Minun sisarestani on tässä kylässä tehty nainen, jota te kutsutte portoksi ja jota te sanotte syvästi halveksivanne, ja jota kenties on syytäkin halveksia. Mutta — —
Hän iski koko voimallaan nyrkkinsä pöytään ja pöydän päälle ryömilleen syöksähtäen kysyi:
— Kuka se oli, joka sen teki?
Silmät leimusivat ja sanat jysähtelivät kuin moukarilla lyöden ja naulitsivat kuulijat paikoilleen. Koninmäen akatkaan eivät uskaltaneet kurkistella, onko Korpisen Rikku paikalla.
— Kuka se oli, joka sen teki? sähisi hän uudelleen ja pitkän aikaa poltti kuulijoitaan katseellaan. Sitten naskalin terävällä äänellä jatkoi: