— Minulta on tässä kylässä tapettu veli? Kukas sen teki?
Äsken hänen katseensa poltti kuulijoita. Nyt se pisteli kuin tulisilla neuloilla ja hiljalleen vaelsi yli tuvan aivan kuin olisi tahtonut jokaista erikseen piinata. Ja kuulijat istuivat kuin törkeästä rikoksesta yllätettyinä. Hengähdystäkään ei kuulunut. —
Vähitellen alkoi puhujan silmäin ilmeessä taas olla ivan väriäkin. Ja oli sitä jo äänessäkin, kun hän uudelleen alkoi.
— Te ajattelette tuota ja ajattelette tätä henkilöä ja sanotte: hän sen teki. Ja vielä ajattelette kenties niinkin, että: kyllä hän sietäisi saada oikein isän kädestä! Niin en minä ajattele. Eipä sillä, että säälisin sellaisia ihmisiä, tai pitäisin kuritusta heille liiallisena. Kaukana siitä. Minä en sääli ketään. Minä olen sitä mieltä, että tässä maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka olisi ansainnut muuta kuin — tulla kerran hirtetyksi. Ja jotkut kaksikin kertaa. Eikä mikään voisi estää minua sieppaamasta browninkia taskustani ja tässä teidän silmäinne edessä ampumasta niitä, jotka tiedän, ja jotka tekin tiedätte syyllisiksi. Mutta mitä se auttaisi? Mitä se auttaisi, että minä yhden piikatytön raiskaajan tässä ampuisinkin, kun niitä kuitenkin miljooneja jäisi? Ja mitä auttaisi, jos minä käräjillä saisinkin yhden turvattoman poikapahasen hoitajan rangaistukseen kuolemantuottamuksesta, kun monta muuta samallaista kuitenkin jäisi? Ja vaikka minä saisin ne kaikkikin hävitetyksi, niin mitä sekään auttaisi? Kun kuitenkin jäisi jälelle porvarillinen yhteiskunta ja sen niinsanottu siveellinen maailmanjärjestys, joidenka hoivissa näitä tällaisia sikiää, syntyy ja kasvaa kuin kärpäsiä kesäkuulla.
— Tällainen hävittäminen olisi yhtä tuloksellista kuin ruveta tappamalla hävittämään likakärpäsiä tunkiosta. Kun yhden tapat, niin kymmenen pörisee sijalla. Vasta kun tunkio hajotetaan pohjiaan myöten, vasta silloin häviävät likakärpäsetkin. Samoin se on tässäkin asiassa. Tämä porvarillinen yhteiskunta on eräänlainen tunkio, jossa piikatyttöjen raiskaajat ja muut roikaleet ja roistot kiiltävinä ja lihavina sontakärpäsinä liehuvat. Eikä ne muulla häviä nekään, kuin sillä, että koko tunkio hajotetaan ja ajetaan pellolle. Se tahtoo sanoa: koko porvarillinen yhteiskunta lyödään nurin ja hajoitetaan. Sitä me vaadimme. Se on meidän ohjelmamme. Ja sen ohjelman puolesta me taistelemme kaikin keinoin. Emmekä lopeta, ennenkuin voitto on meidän.
— Me vaadimme — — — — —.
Se pamahti kuin olisi pato puhjennut. Ja siitä jatkui puhe kuin valloilleen päässyt kohiseva, pohjamutia kuohuttava kevättulva.
* * * * *
— — — Me emme enää pyydä. Me vaadimme. Me emme enää rukoile. Me taistelemme. Henkeen ja vereenkin saakka me taistelemme, jos on tarvis. Me emme pyydä armoa, vaan vaadimme oikeutta. Me emme rukoile armopaloja emmekä nöyrästi kiitä, kun saamme syödäksemme niitä muruja, jotka rikkaitten pöydiltä putoavat, ja päällemme pukea niitä rääsyjä, joita he itse eivät kehtaa enää päälleen panna. Me vaadimme oikeutta köyhille ja sorretuille ja yhteiskunnan likatunkioille viskatuille. Ihmisoikeuksia — niitä me vaadimme heillekin. Emmekä lakkaa taistelemasta, ennenkuin he ovat ne saaneet ja ennenkuin tämä porvarilliseksi yhteiskunnaksi kutsuttu tunkio on hajoitettuna. Me nyt elävät voimme kukaties vielä sortua ja joutua tappiolle. Mutta meidän jälkeläisemme voittavat ja kostavat meidän tappiomme moninkertaisesti.
— Vaviskaa siis te, jotka olette meitä vastaan! Teidän valtanne päivät ovat luetut!