Minkätähden — —? Minkätähden — —?
Masa näki loputtoman määrän toisiinsa kietoutuneita kysymyksiä, joihin hän tunsi sotkeutuvansa kuin kärpänen hämähäkin verkkoon.
— Äiti, äännähti hän hätäytyneenä. Samassa kuitenkin muisti, että äiti onkin jo kuollut, ja hän on orpo — "orpo-raukka", niinkuin Antin Miina toissa päivänä sanoi. Ja silitti päätä. Niinkuin äitikin oli tehnyt — — —
Minkätähden toisilta kuolee isä ja äiti ja toisten elää niin kauan —? Minkätähden toisten pitää jäädä orvoiksi, eikä toisten tarvitse — —?
Masa makasi ja tuijotti katosta riippuvaan tyhjään rukiintähkään.
Mitään ei hän kuitenkaan nähnyt.
Ladon takaa kuuluva kuiskailu ja kahina havautti hänet. Hän ponnahti istuaalleen, hyppäsi ovelle ja näki että lehmät olivat kaikki Ratulan kaurassa.
Kuin ammuttu syöksähti hän ladosta ulos juuri samassa, kun ladon takaa hyökkäsi kaksi miestä.
— Täälläkös sinä sen tuhannen ruotikee vain makailetkin ja syötät lehmilläsi toisten ihmisten kauraa! ärjäsi toinen miehistä ja yritti tavoittaa Masaa kiinni. Masa pääsi kuitenkin pujahtamaan pois ja samassa jo kainaloita myöten upposi likomärkään kauraan, juoksi, hosui ja huusi.
Vasta kun sai lehmät luvalliselle alueelle, uskalsi hän katsoa, minne ne miehet joutuivat. Siellä näkyivät vielä seisovan ladon luona, kumpaisellakin pyssy selässään. Hän tunsikin ne jo. Toinen oli Ratulan isäntä itse ja toinen Kuppilan Kalle, se sama, joka oli pari kertaa käynyt poika-Masaa henkivakuutukseen yllyttämässä.
Masan ei tehnyt mieli mennä ladolle. Ja kun miehet alkoivat tulla häntä kohti, ei hän tiennyt, kumpi pitäisi tehdä, juostako metsään vai odottaako paikallaan. Vilusta ja pelosta väristen vain näki miesten tulevan yhä lähemmäksi.