Kalle ojensi pyssynsä häntä kohti. Masa mölähti, maailma musteni ja hän alkoi huojua —
Eivät ne kuitenkaan häntä ampuneet. Eivät edes lyöneetkään. Ohitse mennessään Ratulan isäntä vain sanoi:
— Koetas nyt muistaa, ettet enää toista kertaa päästä lehmiä kauraan.
Masa alkoi toipua, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Maahan vain katsoi.
— Noin vähälläkö sinä sen päästät? kuuli hän Kallen kysyvän.
— Pääsköön nyt tällä kertaa, kuuli hän isännän vastaavan. Se on niin siivo poika, ettei sitä saa liikoja kurittaa. Vahinko sille tuli.
— Vahinko, matki Kalle. Älä usko! Kyllä ne tuollaiset kunnan syöpäläiset jo sen verran tunnetaan, että tiedetään, koska niille vahinko tulee. Jos piru vie tuo kaura olisi nyt ollut mun, niin — — ei totisesti tuo poika pariin viikkoon paljoakaan nauraisi.
Enempää ei Masa kuullut.
Vasta kun miehet olivat kadonneet metsään, uskalsi hän ruveta vapaasti hengittämään. Hän oli ollut varma siitä, että saisi vähintäin selkäsaunan jo täälläkin. Ja mitä kotona olisikaan sanottu.
Ja nyt Ratulan isäntä vain sanoikin, että hän on niin siivo poika, ettei häntä saa liikoja kurittaa.