Sama kiusoittava äänettömyys.
Jukka tuhahti itkunsekaisesti.
Ja taas hän rääkäsi kuin epätoivoinen. Sitä hän sitten teki niin kauan, ettei kurkusta lähtenyt muuta kuin heikkoa kähinää.
Sadekin oli sillä välin yltynyt ja kasteli Jukan läpimäräksi, ennenkuin hän vihdoinkin tuli pois katolta ja meni latoon. Siellä hän hautasi itsensä heiniin ja jäi tyytyväisenä makaamaan. Puhkesi hyräilemään:
"Tillun lillun lihava
Ja tallun lallun laiha.
Meidän mumm'on lihava
Ja toiskan mumm'on laiha,
Enkä minä meidän mummaa
Toiskan mummaan vaiha."
Ladon kurkihirren alushirren ja sen alla olevan hirren välissä oli suuri palokärjen nakertama reikä. Jukan katse osui siihen ja mieleen tuli, että siitä se palokärki kulkee ladossa. Pitää oman ovensa. Siitä ei ollut pitkälti siihen ajatukseen, että hänelläkin pitäisi olla oma ovensa, josta hän pääsisi ladossa kulkemaan.
Katse laskeutui oviaukkoon. Siitä se siirtyi oven viereen seinään. Käsi meni lonkalle, jossa oli tuppi puukkoineen. Ja niin tuli päätös tehdyksi.
Hän purki heinät pois päältään, siirtyi seinän viereen ja alkoi nakertaa hirttä poikki ovenpieli-seinästä. Hiljaa rapisten kulki puukko kerran toisensa perästä poikki hirren, yläsyrjästä alasyrjään. Valkoista puun murenaa varisi heiniin ja hirteen tuli valkea viiru. Jukka piirteli ja ähki ja silloin tällöin pyyhkäsi nenästä tuppaavat varsanjalat pois. Hiki tippui otsalta ja käsi uhkasi turtua puukon päässä. Mutta Jukka ei hellittänyt.
Aika kului. Mutta kului hirsikin.
Puoli-hirteen päästyään hän otti ja söi. Kiireesti, katse kaiken aikaa seinähirteen tähdättynä, hän haukkoi leipää ja silakkaa. Rouhi niitä jonkun verran hampaillaan ja hartiavoimalla painoi rouheet menemään kurkusta alas. Suu oli vielä täydessä käynnissä, kun hän jälleen siirtyi työhönsä.