Alkoi jo tuntua illalta, kun hirsi vihdoinkin oli niin kulunut, että rupesi taipumaan puukon alla. Ja yht'äkkiä puukko putkahti läpitse niin, että Jukka löi nenänsä seinään ja sai siihen verinaarmun. Siitä ei hän kuitenkaan joutanut välittämään. Olihan hirsi nyt poikki. Riemastuneena hyppäsi hän ulos, taivutti hirrenpalasta ulospäin ja alkoi nykiä sitä ovenpielipuusta irti. Kun sai irti, niin huudahti:
— Hih! ja viskasi pätkän kauas kedolle. Hyppäsi jälleen latoon ja koetti päätään aukkoon. Pää ei mahtunutkaan sinne. Jukka vetäytyi taaksepäin ja pieni pettymyksen ilme silmissään katsoi aukkoa.
— Lähde kotiin jo! Lehmäin on kylmä, kuului jostain.
Jukka kurottautui ovesta katsomaan. Lehmät seisoivat tiheässä rykelmässä veräjällä ja tiellä meni joku mies.
— Menköön! ajatteli Jukka, vetäytyi takaisin latoon ja syventyi tarkastamaan tekemäänsä aukkoa, joka tosiaankin oli liian pieni.
Hetken aikaa niin katseltuaan hän alkoi nirhata toistakin hirttä poikki.
Vasta kun pimeä jo alkoi tehdä haittaa, malttoi hän hellittää. Pisti puukon tuppeen, kokosi levälleen jääneet eväänsä konttiin ja hyvätuulisesti vihellellen läksi lehmiä kohti. Avasi veräjän ja antoi lehmäin laputella ulos. Pani sitten veräjän kiinni ja raippansa latvalla kuraista tietä kyntäen käveli lehmäin jälessä.
Sadekin oli jo lakannut ja taivaan pilvipeite oli repeillyt riekaleiksi, joita tuuli koetti kiireen kaupalla pois kuljettaa. Riekaleiden lomista vilahti silloin tällöin kuu näkyviin.
Kun tie sukeltautui metsään, niin oli kuin olisi tultu kahden mustan muurin väliin. Muurien takaa kuului rausketta, vikinää, roisketta ja kahinaa, sekä kaiken pohjana syvä ja raskastuntuinen kohina.
Jukan pää kohosi. Vihellys katkesi, jalat naulautuivat tiehen ja huulilta pääsi säikähtynyt kuiskaus: