— Härre-jäsys! Pilvet kiisivät kuin hulluuteen saakka säikähtyneet, ja puolikumollaan oleva kuun puolikas irvisteli puiden välistä kuin pääkallon kuva myrkkypullon kyljessä.
— Voi jäsys! parahti Jukka jälleen ja alkoi hoputtaa lehmiä.
Hänelle ei tullut mieleenkään muuta kuin että siellä ne nyt elämöimät, häjyt henget, tiikerit, korillat ja koirankuonolaiset, jotka purematta nielevät täysiaikaisia miehiäkin. — — Tukka nousi pystyyn ja sydäntä kouristi. Hän yritti hiipiä varpaillaan, etteivät ne vain kuulisi. Mutta lehmän kellon ne kuulevat —! Pämpättääkin kuin kiusalla.
— Älä pämpätä sitä kelloa! karjasi Jukka kellokkaalle ja samalla huomasi, että nythän ne kuulivat hänenkin äänensä.
Tuuli kahautti tien vieressä olevan haavan lehtiä. Jukka voihkasi niinkuin ainakin se, jolla ei ole enää pelastuksen toivoa. Ja kun kuukin samassa pääsi pilven takaa, näki hän, miten metsässä huojui, keikkui, kiikkui, heilui ja roikkui mustia päitä ja ruumiita. Kauhusta väristen ja valittavalla äänellä siunaillen kyyristyi hän lehmäin sekaan ja yritti kävellä kyyryllään, etteivät ne sieltä metsästä vain näkisi häntä. Silloin joku tarttui hänen jalkaansa ja karvainen käpälä löi häntä päähän. Kamalasti rääkäisten horjahti hän lehmäin jalkoihin.
Kun, ei kuitenkaan mikään häntä niellyt, eikä alkanut metsään kuljettaa, ymmärsi Jukka, että olikin vain lehmä astunut hänen jalalleen ja toinen lyönyt hännällään häntä päähän. Silloin hän puhkesi rumaääniseen itkuun. Itku sulatti kamalan pelon hyydyttämää mieltä, ja siitä sai hän tukea jo horjumassa olevalle uskolleen, että oli ollut hirveässä vaarassa.
Niin hän tuli koko metsämatkan ja vielä Koninmäen torppainkin ohi täyttä kurkkua parkuen.
Kylää lähestyessään hän alkoi hillitä villiä itkuaan ja onnistuikin niin, että kotiin päästessä vain hynkkivä nikotus, punaiset silmät ja poskilla näkyvät kyynel juovat näyttivät, että hän oli itkenyt. Mutta kun häneltä tutkittiin, mitä varten hän oli itkenyt ja mitä varten hän näin myöhälle oli ollut, pysyi hän itsepintaisesti vaiti. Niin itsepintaisesti, että sai isännän sisun kuohumaan.
— Vai et sä s—na meinaa mitään sanoa, ärjäsi isäntä, tarttui toisella kädellään Jukan kaulukseen ja toisella sieppasi luudanvarren puuloukosta.
* * * * *