Seuraavana aamuna ei enää suorastaan satanut. Mutta ilmassa oli kosteaa sumua ja maa oli märkä. Jukka sai nytkin lähteä yksin lehmäin kanssa samaan Matinsaloon, jossa eilenkin oli ollut.
— Muistakin vain, jotta tulet oikealla ajalla kotiin, varoitti emäntä, kun Jukka tallin taitse meni kujalle.
Jukka ei sanonut mitään.
Perille päästyään hän ensimäiseksi söi ja sitten ryhtyi jatkamaan eilistä työtään. Piirsi puukolla, ähki ja nyysäsi, ja aika-ajoin sipasi kädellä selkäänsä, jota vieläkin hieman kivisti eiliseltä, varsinkin kun nahkainen housunkannatin paidan rikkeimen kohdalta siihen vielä hankasi. Sen pahempaa häiriötä ei se kuitenkaan hänelle tuottanut. Eikä kauan kestänytkään, kun hirsi oli poikki ja pätkä kedolla toisen seurana.
Nyt oli hänelläkin siis oma luukkunsa, niinkuin palokärjelläkin! Hän pujahti siitä sisään ja ulos, ja kuvitteli olevansa lintu, jolla on pesä ladossa. Kivitaskun tapaan hyöri ja pyörähteli. Sieppasi maasta irtonaisen turpeen hampaisiinsa:
— Hvii dakk, hvii dakk, dakk, hvii dakk, vihelteli ja kielellään maiskutteli. Keikkui, hyöri ja pyörähteli ja turve hampaissaan pujahti latoon.
Tuli jälleen ulos ja alkoi saman pelin. Sillä tavalla karttui latoon vähitellen iso kasa turpeita risuja ja aidaksenkappaleita.
Vihdoin hän väsyi olemaan lintuna. Istahti hengästyneenä heinäin päälle ja suutaan irvistäen kohensi housunkannatinta, jonka hankauskohtaa nyt kivisti entistäkin pahemmin, kun iho oli hikinen.
Sitten hän taas söi. Syötyään heittäytyi pitkälleen heinäin päälle ja katsoi palokärjen luukkuun. Alkoi tuntua ikävältäkin. Kun eivät Alatalkkarin Vesteri ja Mikkilän Santtu tänäänkään tulleet.
Mutta emäntä käski tänään tulla aijemmin kotiin kuin eilen.