Korpinen ällistyi.
— Hirsiä ajanut!? Mistä?
— Matinsalosta.
Korpinen ällistyi yhä enempi. Hän ei ollut Matinsalossa käynyt sitten heinäajan. Eikä silloinkaan metsässä.
— Mutta oltu siellä on. Kaksi hirsipuuta hakattu ja pois viety, vakuutti Mattila. Ainakin kaksi!
Siellä oli siis ollut varkaita.
Korpiselle tuli kiire kotiin. Ja vaikka lyhyt joulunalusviikon päivä oli jo puolessa, ja vaikka oli kylmä niin että kiljui, ja kalpean kellertävänä pohottava pohjoinen taivas ennusti kylmän yhä kiristyvän, hän vain hiukan haukattuaan ja takin muutettuaan sieppasi kirveen kainaloonsa ja läksi.
— Kyllä minä sille perkeleelle näytän, murisi ovessa mennessään.
Hän viipyi myöhälle sillä matkalla. Ilta-askareet oli jo tehty, ruoka valmiiksi keitetty ja valkea takasta sammutettu. Eikä isäntää vain kuulunut.
Odotellessaan asettui emäntä kehräämään niukkavaloisen kattolampun alle. Rikku härnäili kolmi-vuotiasta Suoma-siskoaan. Sieppasi tältä milloin yhden, milloin toisen lelun, ja kun Suoma yritti sitä häneltä pois, niin nauraa hihittäen läksi juoksemaan. Itkien talkkeroitsi Suoma perässä. Vasta kun emäntä tiuskasi: