— Jos et sä sen kuvainen anna sen tytön olla, niin minä tulen tukkaasi! vasta silloin Rikku väkinäistä naurua tehden antoi lelun takaisin Suomalle. Istui vähän aikaa suu naurun virnissä, ja taas sieppasi jotain Suomalta.
Jukka istui takkakivellä puolipimeässä ja koputteli jalkojaan kiven kylkeen. Äsken lantaa navetasta kantaessa jalat kastuivat ja nyt niitä palelsi. Nälkäkin hänen jo oli. Rikku ja Suoma saivat voileipää iltapäivällä, mutta hänen piti käydä tallissa ja kantaa puita tupaan. Sitten piti lähteä navetasta lantaa kantamaan ja emännän apuna juoksemaan. Muita palvelijoita kun ei ollut minkäänlaisia.
Jalkojaan takkakiven kylkeen koputellen nieleskeli Jukka sylkeä, jota selän takana olevasta pannusta kohoava höyry nosti suuhun. Jos hän olisi yksin tuvassa, niin salaa söisi taas pannusta. — — Mutta — — Jukka kohotti hiukan silmäluomiaan, kun Rikku ja Suoma taas juoksivat peräkkäin, Rikku nauraa kihistäen ja Suoma itkien.
— Sepä nyt on helvetinmoista, kun ei puhe kelpaa! ärjäisi emäntä. Ja nyt hän todellakin hyökkäsi Rikun tukkaan.
Itkua hynkäten kyyristyi Rikku höyläpenkin taakse. Emäntä tuli takan luo, ja tullessaan töyttäsi Jukan pois takalta.
— Siinä sä kans istut, niinkuin ainakin ruotivaivainen. Tottakai sä nyt muuallakin tarkenet, tiuskui emäntä Jukalle, ja nosti kahvipannun lämpimään paikkaan. Samoin perunapannun. Otti pannusta perunan käteensä ja siihen puhallellen yritti umpeen jäätyneestä ikkunasta ulos kurkistaa. Perunaa syöden asettui sitten jälleen rukin taakse.
Sanaa puhumatta oli Jukka siirtynyt sängyn eteen tuolille istumaan, ja emännän syönnin näkemisen yllyttämää nälän tunnetta vaimentaakseen hieroskeli housun rikkeimestä näkyviin pyrkivää polveaan.
Tuvassa oli täysi hiljaisuus, kun porstuasta alkoi kuulua ramiseva jalan narske.
— No viimeinkin! huudahti emäntä ja esiliinaansa puistaen nousi taas rukin takaa.
Rikkukin nousi höyläpenkin takaa. Ja Suoma huusi: