— Niinkö? kysyi opettaja vielä.
— Niin, kuuli monesta suusta. Päät kohosivat ja silmiin ilmestyi loistetta. Sillä oli asia päätetty ja luokassa syntyi kotiin lähdön kolina.
— Minä en ole koskaan nähnyt joulukuusta, kuiskasi Varsanniemen
Ruokko-Masa vierustoverilleen.
— En minäkään ole, vastasi tämä. Eikä isä eikä äiti, eikä Laurikaan ole koskaan sitä nähnyt, jatkoi vielä ja toisella kädellä oman pulpettinsa ja toisella käytävän vastaisella puolella olevan pulpetin reunaan tarttuen ponnautti itsensä sylikaupalla eteenpäin. Masakin hapuili pulpettien reunoihin, samoin tehdäkseen. Pelkäsi kuitenkin roiskahtavansa selälleen käytävälle, jolloin toiset nauraisivat. Eikä seurannutkaan esimerkkiä. Siivosti vain meni kävellen.
Pitkin matkaa puhuttiin vain joulukuusesta. Tytöt tanssailivat, taputtelivat käsiään ja luettelivat, ketä tuovat kuusijuhlalle.
— Ketäs sinä tuot? kysyi Ratulan Lyyli Masalta ja kirkkain silmin katsoi Masaan.
Masa yritti hymyillä, hämmentyi ja sopersi jotain.
— Omaisensa saa tuoda, jatkoi Lyyli. Eikä se minkäänlaista olisikaan, jos ei isä ja äiti ja muut omaiset saisi tulla.
Masa hämmentyi kokonaan. Kuin jostain kaukaa näki hän Lyylin katsovan, ja sitten katoavan toisten joukkoon.
Oltiin juuri Varsanniemen tienhaarassa. Masa poikkesi sille, jäi yksin ja hälinä häipyi hänen kuuluviltaan. Mutta sitä enempi myllersi hänen mielessään se, mitä jo ehti kuulla.