Masa parkaisi ja heräsi.
Kun hän jälleen sai unesta kiinni, oli hän opettajan luona paitasillaan. Sitten hän oli huimaavan korkealla kapean seinän päällä. Siellä puhalsi kylmä tuuli. Lähellä oli toinen seinä. Hänen olisi pitänyt hyvin kiireesti päästä sille ja sieltä sitten tikapuita alas. Mutta ennenkuin hän ehti niin kauas, että olisi uskaltanut hypätä, alkoikin seinä huojua ja luhistua — —
Masa heräsi taas ja huomasi pudonneensa lattialle.
Aamulla taas kouluun mennessään hän päätti luopua koko ajatuksesta. Kun ei siitä kuitenkaan mitään tule! Eikä ole väliäkään. Ei Jukka osaa joulukuusta kaivatakaan. Kun ei ole ennenkään sitä nähnyt, eikä nytkään saa mitään siitä kuulla. Ja tokko siinä mitään nähtävää liekään — —. Kuusessa — —.
Mutta kun hän tuli koulun eteiseen, eikä siellä ollut ketään, pujahti hän pimeään voimistelusaliin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän asetti lakkinsa ja kirjansa uunin vieressä olevalle pöydälle, hiipi varpaillaan opettajan kamarin ovea kohti, tarttui lukon painimeen, ja säikähti niin, että oli polvilleen lysähtää, kun ovi avautui ja kirkas valo tulvahti vastaan. Jollain tapaa hilautui hän kamarin puolelle.
Opettaja istui pöydän ääressä kirjoittamassa. Oven käynnin kuullessaan kääntyi katsomaan ja näytti ällistyvän, kun näki, kuka tulija oli. Masa seisoi katse lattiassa ja odotti, että opettaja käskee hänen mennä ulos. Kuitenkaan ei opettaja käskenyt. Tuokion odotettuaan vain kysyi:
— Onko Saarella asiaa? —. On. Mä tulin kysymään, jotta saisiko
Jukka tulla joulukuuselle.
— Jukka? Kuka Jukka?
— Se Korpisen.
— Korpisen? Kuka se sellainen on?