— Mutta sitten tuo yhtäkaikki läksi sinne kokoukseen ja oli saanut sen. Tiedä häntä nyt sitten — — puheli emäntä ja koetteli saaleja kädellään. — Kyllä nämä nyt jo ovat niin lämpimät kuin tarvitaankin. Tulepas nyt Sanni, niin täti pukee sinut ja sitten lähdetään hupalla.
— Mene sinä jo kääntämään hevosta, sanoi emäntä Sannin elkeitä hymyillen seuraavalle isännälle.
— Upalla, upalla, upalla, hoki Sanni kaiken aikaa, kun häntä puettiin ja matkaan toimitettiin. Ja kun täti nosti hänet rekeen emännän syliin ja hevonen läksi liikkeelle, puhkesi Sannilta sydämellisen riemukas nauru.
Vapisevin huulin ja kyyneltyvin silmin jäi täti katsomaan heidän menoaan. Vasta kun he katosivat Haukkalan kartanon varjoon, meni hän tupaan ja komensi sisään Jukankin, joka vilusta väristen seisoi porstuan oven pielessä varsanjalat sieraimissa.
Jukka haettiin vasta iltapäivällä. Täti oli jo pannut nyyttiin ylimääräisen huivinsa ja esiliinansa sekä sisar-vainaan tavaroitakin ne, mitkä aikoi itselleen ottaa. Hän oli aikonut lähteä niin, että ehtii kotiin yöksi. Mutta jos ei Korpisesta nyt pian tulla, niin minnekä hän sitten enää lähtee! Akka-ihminen sellaiselle metsätaipaleelle yötä vasten!
Mutta silloinpa jo sitten kuuluikin porstuasta kolina ja sisään porhalsi mies turkinkaulus pystössä ja kintaat kädessä.
— Päivää! Onko täällä sitä sellaista kloppia, jonka meidän isäntä sanoi huutaneensa? kysyi tulija ja turkinkauluksen kulmaa pois kääntäen katseli ympäri tuvan. Tuossahan on ainakin yksi.
— Oletko sinä Korpisesta? tutki täti.
— Sieltä. Ainakin vielä tällä tietoa.
— No mitäs siinä sitten, Jukka, muuta on kuin lähde mukaan, sanoi täti.