Kun hän vihdoin pulpahti metsästä sille aukealle, jossa Kontolan torppa- ja mökkikylä uinaili, oli laiska joulukuun aurinkokin jo ehtinyt melkein niin korkealle kuin se sinä päivänä jaksoikin. Juuri ja juuri se näki kylän vastaisella puolella korkealla kallioharjulla kasvavan metsän ylitse ja katseli unisena Kontolan lumisia pellontilkkuja, kattoja, huurteisia seiniä, pihapuita, aidan seipäitä ja savupiipuista tulvivia valtaisia savupilviä, joiden varjot liukuivat pitkin hankia. Pakkanen naksutteli aitoja, lumi kitisi jalkain alla ja kaivonvintin kitinääkin kuului jostain.
Kylääntulo elähytti Masan pitkällä yksinäisellä metsämatkalla vilustunutta ruumista ja turtunutta mieltä. Samalla se pani hänet vilkkaasti harkitsemaan jo metsämatkalla herännyttä kysymystä, että jos Jukka sattuu olemaan pihassa, niin antaako hän jo siinä omenan hänelle. Vai antaako vasta tuvassa, kun tätikin on näkemässä?
Jukkaa ei kuitenkaan näkynyt pihassa. Mutta risukasan vieressä oli kirves pölkkyyn lyötynä, tuoreita kengän jälkiä ja karisteita. Juuri äsken oli Jukka siis siinä hakannut risuja tädille. Ja nyt he istuvat tuvassa risuvalkean ääressä, Jukka ja täti, eivätkä osaa ajatellakaan, että hän on pihassa — — Masa hytkähti hyvästä mielestä, joudutti askeleitaan ja tuli tupaan.
Ei siellä mitään Jukkaa näkynyt. Täti siellä vain oli kontallaan takan ääressä ja puhalsi pihisevään risuvalkeaan. Kun näki Masan, niin ällistyi niin, että puhaltaminen jäi kesken. Löi kädet yhteen ja huudahti:
— No mutta — mitäs —?! Masako se on!?
Masa yritti hymyillä.
— Mene nyt istumaan — tai ota siihen tuoli — — saanhan minäkin sen hakea.
Täti harppasi tuolin takan luo ja käski Masan istua siihen lämmittelemään ja ottaa vanttuut pois käsistään.
Masa istui ja otti vanttuut pois.
Täti rupesi jälleen kiihdyttämään valkeaa palamaan. Sitten asetti oikean kätensä muurin olkaa vasten, nojasi otsaansa siihen ja muurin olan alitse Masaan katsoen kysyi: