Myönsihän Masa itsekin, ettei hänellä valittamisen syytä ollut. Sitä vain ei voinut tädille sanoa, että häntä sanotaan Ruokko-Masaksi.
— Oletkos koskaan ollut Sannia katsomassa? kysyi täti.
Masa sanoi kaksi kertaa olleensa.
— No minkälaista siellä oli? uteli täti. Masa kertoi, että Sannilla oli nukkejakin niin paljon kuin hyvänsä. Yksi sellainenkin, joka panee silmänsä kiinni, kun sen asettaa makuulle. Ja sellainen jänis, joka hyppi aivan kuin oikea jänis, kun sitä veti. Ja kalossit ja porvarista ostetut kengät ja takki, valkoinen lakki ja sellainen karvainen, joka pannaan kaulaan — niinkuin opettajan Tellervolla.
Hymysuin kuunteli täti Masan selostusta.
— Ottavat sen vielä oikein omakseen, hymähti.
Masa ei vastannut siihen mitään. Meni vain takan luo istumaan. Täti istui takkakivelle ja vähän aikaa ääneti Masaan katsottuaan puhkesi sanomaan:
— Minä olen monta kertaa muistellut sitä päivää, kun teidän piti kotoanne lähteä, ja ajatellut, jotta oli sekin, kun teidän piti noin ajeluksiin joutua. Isäsi eläessä teillä oli niin hyvä olo. Kaikkia oli jo riittävästi. Ruokaa ja vaatetta, hyvä tupa ja paja ja muutakin kartanoa. Lehmä oli, eikä velkaa mitään. Ja isälläsi niin hyvä palkka. Mutta se kuolema on sellainen. Ei se katso — korjaa se, kun sen aika tulee.
Täti huokasi.
— Vaikka eihän sulla ja Sannilla nytkään mitään hätää ole. Mutta sittenkin — — Ja kun sen Jukan piti sellaiseen paikkaan joutua — poika paran. Missä vain lie tälläkin hetkellä —? Onkohan sitä edes etsitty?