Se ei maistunut hyvältä. Pikemminkin se maistui pahalta.
Hän sylkäsi purun kouraansa. Katseli sitä. Siinä oli tummanruskeaa rupaa, seassa joku kovempi murena ja kuoren liuskoja. Se oli suorastaan ilettävän näköistä — ja hän pyyhkäsi sen kourastaan tielle.
Katseli taas omenaa vähän aikaa. Haukkasi, pureskeli ja — sylkäsi tielle.
Kuin onnettomuutta aavistaen pyöritteli hän omenaa, haukkasi kappaleen toisensa perästä ja sylki tielle. Kunnes ei ollut jälellä muuta kun joka puolelta järsitty keskus kovine siemenkoteloineen.
Masa katsoi sitä ja ymmärsi että siinä se nyt on. Hänen omenansa. Hän katsoi sitä kuin jotain parempain aikain muistoa, sulki sen huolellisesti kouraansa ja läksi hiljalleen eteenpäin.
Hän tunsi itsensä nyt niin säälittävän tyhjäksi ja onnettomaksi, kaikkensa menettäneeksi. Ja niin itkettävän yksinäiseksi. Ja kun hän ajatteli sitä, että ne toiset söivät omenansa jo joulukuusella ja hänen omenansa mätäni, tunsi hän hämärästi, ikäänkuin siinä olisi jotain enempikin kuin vain omena. Kuin olisi hänen elämänsä ikäänkuin ruttuinen mätä omena, ja toisten kuin eheä helakanpunainen omena.
Ruokko-Masa — — Varsaniemen Ruokko-Masa — —
Toista se on rikasten, sanoi täti. Tädin elämä vissiinkin on kanssa niinkuin ruttuinen omena. Ja Antin Miinan. Ja kaikkien köyhäin.
Rikasten, niinkuin Ratulan isännänkin ja meidän isännän ja koko väen, on niinkuin terve ja eheä omena.
Minkätähden pitääkin niin olla, sanoi täti. Sen ympärillä rupesi Masan ajatus kieppumaan. Ja oli ikäänkuin olisi jonkinlaista pölyä ajautunut aivoihin. Sen synnyttämässä raskaassa hämärässä hän näki ihmiset jakautuneina kahteen joukkoon. Ja siellä parempiomenaisten puolella Korpisen emäntä hosui märän rätin kanssa ja riiteli niille joilla oli mätiä omenia käsissä. — — — Korvissa alkoi kuulua outoa jutinaa ja sekaäänistä sohinaa. Päätä huimasi ja kaikki alkoi huojua.