— Siellä on ilmakin jo vähän lämminnyt, sanoi sitten.
— On se. Koko lailla se jo on lämminnyt, myönsi Korpisen emäntä.
— Olikin jo niin kirpeät pakkaset, jotta oikein tahtoi hätäytyä.
— Joo — kylmää se on ollut, sanoi isäntä, nousi ja meni ulos.
Emäntäkin nousi ja rupesi kahvipannusta vanhoja poroja pois tyhjentämään.
— Ä ä ä älä älä vain mua varten rupea kahvia laittamaan, kielsi Saloviidan emäntä. Mun pitää heti lähteä. En mä ollenkaan kahvia varten. Muuten vain lähdin jaloittelemaan.
— Kyllähän minä sen tiedän, jotta et sä sitä varten, mutta keitetään nyt. Kun tuossa on noin hyvä hiilloskin, sanoi Korpisen emäntä.
Ja keitti kahvin.
Yhdestä ja toisesta asiasta, lehmäin poikimisesta, kehruiden joutumisesta, sairauksista, kuolemantapauksista, kihlauksista, joulunaikaan pidettävistä hartausseuroista ja muista juteltua, Saloviidan emäntä vihdoin huomasi, että hänen pitääkin lähteä kotiin. Heitti saalin jälleen hartioilleen. Oven luona vielä pysähtyi ja siinä muun puheen lomassa noin vain sivumennen kysäisi:
— Missäs Jukka on?