Miina ei kuitenkaan mennyt. Alkoi vain nuhdella isäntää, kun antoi
Jukan niin kauan olla ennenkuin rupesi etsimään.
— No helvetistäkö minä sen tiesin, jotta se juuri silloin Ratulan latoon kuolemaan lähtee! sinkautti isäntä. Ja mistä mä sitä ymmärsin, kun se jo niin monta kertaa ennenkin oli samalla tavalla poissa. Ajattelin vain, jotta tottapahan sen on nytkin joku hoivaansa ottanut, kun niillä ihmisillä kerran oli niin hyvä halu siitä huolta pitää.
— No niin, mutta — olisi kanssa pitänyt lasta hoitaa niin, ettei sen olisi tehnyt mieli karata kotoa. Eihän Masakaan ole koskaan karannut, sanoi Miina.
— Hoo! kuohahti Korpinen. Tulevathan nyt tutkinnot ja käräjät ja kaikki. Silloin sopii sanoa kaikki, mitä tiedät.
— Niin. Silloin sopii sanoa, säesti emäntä.
— Älkää nyt siinä! En suinkaan minä käräjiin. Mutta — —
— Mitäs sitten? Pitää suunsa kiinni, kun ei kerran tiedä, tiuskasi isäntä ja käänsi selkänsä Miinalle, joka itsekseen mumisten läksi pois.
Aina vain itsekseen mumisten meni Miina kirkonkylässä asuvaa köyhäinhoitolautakunnan esimiestäkin nuhtelemaan, kun ei Jukasta sen parempaa huolta pidetty. Kun sai kadota ja kuolla niinkuin koira.
Lautakunnan esimies haki käsille lautakunnan pöytäkirjat, asetti lasit nenälleen ja virkaäänellä luki Miinalle:
"Lautakunnan jäsenen Mikko Ratulan tietoon oli tullut, että Välikylässä Heikki Korpisen hoidossa olevan orpopojan Juho Iivari Juhonpoika Saaren hoito ei ole täydellisesti tällaisten hoidosta annettujen kunnan päätösten ja muiden sääntöjen mukaista. Mutta koska mainittu Mikko Ratula oli sanotulle Heikki Korpiselle lautakunnan puolesta ja nimessä antanut muistutuksen, ei lautakunta katsonut olevan syytä tällä kertaa enempiin toimenpiteisiin ryhtyä."