— Mä vain luulin, jotta — — Hyvästi, änkytti Miina ja kiiruhti pois, ymmärtäen enempi esimiehen äänestä ja siitä suuresta kirjasta, josta hän luki, kuin siitä, mitä hän sieltä luki.
Poliisitutkinto ei tuonut asiaan valoa. Eikä ruumiinavauksessakaan voitu todeta mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä.
Ihmisten arveluille ja kuvitteluille jäi täysi temmeltämisvapaus.
Varsinkin Ratulan Jussia haastateltiin ahkerasti. Niin ahkerasti, että Jussissa alkoi omanarvontunto herätä siinä määrässä, että hän rupesi polttamaan paperossia. Ja alkoi toisten ikäistensä mielestä olla mahtava.
— Ei ymmärrä enää muusta puhuakaan kuin siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Vieläpäs kun löytökin! sanoivat toiset syvää halveksumista tavoittelevalla äänellä.
Jussin itsetuntoa vain nosti tämä toisten kateus, joksi hän sen huomasi. Ja melkein joka ilta hän käveli jonnekin naapuriin. Istui penkille, veti paperossirasian taskustaan ja miehekkään verkkaisilla liikkeillä otti sieltä tupakan, asetti huulilleen, otti takasta kekäleen ja sillä sytytti. Paperossia hampaissaan pyöritellen ja silmiään siristellen hän sitten jutteli siitä, kun hän sen Jukan sieltä ladosta löysi. Ja vastaili toisten kysymyksiin.
— Näkyikö siinä ladolla minkäänlaisia jälkiä? kysyttiin.
— Ei minkäänlaisia.
— Niin. Mitäpäs siinä sopi enää näkyäkään. Monta pyryä jo ollut sen jälkeen. Entäs ovi? Oliko se kiinni?
— Jokainen ovipuu paikoillaan.