Naurun virkistämänä alkoi hän katsoa ympärilleen luuvassa. Siinä oli seinästä seinään ulottuva pino ruisolkilyhteitä. Hän alkoi niitä vääntää ja kiskoa toiseen paikkaan. Jonkun aikaa sitä tehtyään huomasi saaneensa kamarin, jossa yhtenä seinänä oli viskuri, toisena hänen latomansa lyhdepino, ja kaksi seinää muodosti luuvan seinät. Ilon huudahdus pääsi Masalta sen huomattuaan ja hän kiepsautti itsensä lyhteitten ylitse kamariinsa. Unohti kaiken muun ja säteilevin silmin katseli ympärilleen.
Hän teki siihen vierelle toisenkin kamarin. Kaivoi pois lyhteitä, että tuli ovi väliin. — Hänellä oli siis nyt tupa ja kamari. Hän kulki tuvasta kamariin ja kamarista tupaan. Kantoi niihin huonekaluiksi luuvassa olevat luudat, varstat, haravat, seulat ja kaikki mitä irti sai. Lyhteitä asetteli penkiksi ja sängyiksi. Hääri ja hyöri tyytyväisen ja toimekkaan näköisenä.
Kaiken aikaa kuitenkin oli siellä jossain — aivan kuin aidan takana sisäänryntäämismahdollisuutta vaanimassa — tietoisuus, että tämä onkin vain leikkiä. Todellisuus on toista. Siellä ne ovat koulukirjatkin kynnysvieressä. Hän tiesi sen, vaikka ei kertaakaan sinne katsonut. Ja Jukasta on tänään käräjät. Tajusi hän senkin, että sitä varten hän näin hommaa ja puuhaa, ettei se sieltä aidan takaa pääsisi sisään ryntäämään.
Mutta puuha loppui. Ja silloin se heti ryntäsi.
Masa lyyhistyi lyhteiden päälle ja painoi kädet kasvoilleen. Pelon, häpeän ja tuskan tunne kouristi sydäntä.
Minne hän nyt joutuu? Jos menee täältä pois, niin ihmiset näkevät. Ottavat kiinni ja kysyvät, missä hän on ollut. Mitä hän sitten heille sanoo —? Ja isäntä ja kaikki — Mitä ne sanovat, kun saavat kuulla, ettei hän ole ollutkaan koulussa tänään? Ja jos sitten vielä saavat tietää, missä hän on ollut — —
Tuntui aivan mahdottomalta enää mennä ihmisten joukkoon.
Mutta minne hän sitten menee? Pitääkö hänen tänne — —? Kontolan täti!
Masan pää kohosi, mutta painui jälleen alas.
Kyllä ne hänen sieltäkin löytävät.