Kuukaudet kuluivat. Tulevaisuuden draama ja murhenäytelmä ei vielä ollut näyttämölle ehtinyt, ja siihen mennessä me pähkinöitä survoimme ja elimme. Muistan silloin olleen hyvän pähkinävuoden. Me täyttelimme kurpitsan kuoremme pähkinöillä ja kuljetimme niitä survomispaikoille. Me asetimme ne kiven kouruun ja kiven mukula kädessämme survoimme ne rikki ja sitä myöten söimme kuin saimme survotuksi.
Syksy oli käsissä, kun Luppakorva ja minä palasimme pitkältä seikkailumatkaltamme, ja sitä seuraava talvi oli lauhkea. Useasti pistäysin vanhan kotipuuni ympäristössä ja monasti etsiskelin koko alueen mustikkasuon ja sen rämeikön suun välillä, missä Luppakorva ja minä olimme purjehdustaidon oppineet, mutta vihiäkään en saanut Nopsajalasta. Hän oli kadonnut. Ja minä häntä kaipasin. Minua ahdisti se nälkä, josta olen maininnut ja joka oli ruumiillisen nälän sukua, vaikka se usein minut valtasi vatsani täytenäkin ollessa. Mutta kaikki etsimiseni oli turhaa.
Mutta elämä ei luolilla ollut yksitoikkoista. Punasilmää siellä oli varottava. Luppakorva ja minä emme koskaan tunteneet hetkenkään rauhaa, paitsi ollessamme omassa pikku luolassamme. Huolimatta aukon laajentamisesta, jonka olimme suorittaneet, oli se yhä puristavan ahdas meidän kulkea. Ja vaikka me tavan takaa sitä yhä laajensimme, oli se vieläkin liian ahdas Punasilmän mahdottomalle ruholle. Mutta eipä hän koskaan luolaamme enää hyökännytkään. Hän oli ottanut opikseen, ja kaulassa oli hänellä pullea pahka osottamassa minun nakkaamani kiven jälkeä. Tämä pahka ei koskaan sulanut, ja se oli siksi mahtava, että sen saattoi etäämmältäkin havaita. Useinpa minä ylen mieluisasti tarkastelin tätä kätteni työn todistusta; ja joskus ollessani itse taatusti turvassa, sen näkeminen puristi minulta naurunkin.
Vaikka toiset laumalaiset eivät olisikaan tulleet avuksemme, jos Punasilmä olisi yhä tavoitellut Luppakorvaa ja minua palotellakseen meidät heidän silmäinsä edessä, olivat he kuitenkin myötätuntoisina meidän puolellamme. Ehkäpä se ei ollut myötätuntoa, vaan tapa, millä he Punasilmää vihaavansa ilmaisivat; he joka tapauksessa aina meitä varottivat hänen lähetessään. Metsässä, juontipaikoilla tai aholla luolien edustalla, aina he ehättivät meitä varottamaan. Sillä tavalla oli meillä monia silmiä puolellamme Punasilmää, muinaisperimystä, vastaan taistellessamme.
Kerran hän oli saada minut käsiinsä. Oli aikainen aamu, eikä lauma vielä ollut ylhäällä. Hän katkasi tieni, kun yritin luolaani ylös jyrkänteelle. Ennenkuin ehdin mitään miettiäkään, olin syöksähtänyt kaksiosaiseen luolaan — samaan, minne Luppakorva ensiksi oli minun käsistäni päässyt monia vuosia aikaisemmin ja jossa vanha sapelihammas oli tappionsa kärsinyt kahta laumalaista vainotessaan. Olin ahtautunut molempia luolia yhdistävän käytävän läpi ja huomannut, että Punasilmä ei minua seurannut. Mutta samassa hän syöksähti luolaan ulkopuolelta. Minä luikertelin takaisin käytävän läpi, ja hän syöksähti ulos ja toisesta aukosta jälleen sisälle. Minä vain kertailin kulkuani käytävän läpi.
Hän piti minua siellä puoli päivää, ennenkuin hellitti. Sen jälkeen, kun Luppakorva ja minä jotenkin varmasti tiesimme ehtivämme kaksoisluolaan, emme enää peräytyneetkään ylös äyräälle omaan luolaamme, kun Punasilmä nähtäville ilmestyi. Me pidimme vain häntä silmällä ja varoimme, ettei hän päässyt peräytymistämme katkaisemaan.
Tämän talven aikana Punasilmä surmasi silloisen vaimonsa rääkkäämällä ja alati häntä pieksemällä. Olen sanonut häntä muinaisperimykselliseksi, mutta tässä suhteessa hän oli pahempi kuin muinaisperimys, sillä alempain eläinten urokset eivät rääkkää eivätkä murhaa puolisoitaan. Tässä suhteessa arvelen Punasilmän, huolimatta hänen moninaisista muinaisperimyksellisistä taipumuksistaan, tulevaisuuden miehen oireeksi, sillä ihmissuvun urokset ainoastaan puolisoitaan murhaavat.
Kuten oli odotettavissakin, Punasilmä vaimonsa tieltä raivattuaan kävi etsimään toista. Hänen valintansa sattui Helkkykieleen. Hän oli Kololuu vanhuksen pojan, Kaljukyljen tytär. Hän oli nuori olento, sangen kärkäs lauleskelemaan luolansa suulla päivän laskiessa, ja aivan hiljattain hän oli ruvennut Koukkupolven puolisoksi. Tämä oli rauhallinen olento, ei häirinnyt ketään eikä ollut taipuvainen toveriensa kanssa kinastelemaan. Ei hän liioin ollut mikään tappelija. Pieni hän oli ja kuiva eikä pystynyt jaloillansa niin temppuilemaan kuin me toiset.
Ei ollut Punasilmä ikinä katalampaa tekoa tehnyt. Päivä oli mailleen menossa rauhallisena iltahetkenä, ja me keräännyimme aholle ennen luoliimme kiipeämistä. Äkisti Helkkykieli syöksähti kulkutietä myöten juontipaikalta ylös, Punasilmä kintereillä. Hän juoksi puolisonsa luokse. Pikku Koukkupolvi parka säikähti pelottavasti. Mutta hän oli sankari. Hän tiesi olevansa kuoleman kuilulla, mutta pakoon ei hän juossut. Hän nousi seisaalleen, ärisi, niskakarvansa kohotti ja irvisti hampaillaan.
Punasilmä mölysi raivossaan. Se oli hänestä rikos, että jokukaan laumasta häntä uskalsi vastustaa. Hänen kätensä tormasi esille ja tarrasi Koukkupolvea kurkkuun. Tämä upotti hampaansa Punasilmän käsivarteen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Koukkupolvi niskat nujerrettuina kiemurteli ja vääntelihe maassa. Helkkykieli kirkui ja ulisi. Punasilmä tarttui hänen päänsä hiuksiin ja kiskoi häntä luolaansa kohti. Hän piteli häntä raakamaisesti kiivetessään ja kiskoi ja laahasi hänet luolaansa.