Me olimme sangen kiukuissamme, mielettömän, kiljuvan kiukkuisia. Rintaamme takoen, karvat pystyssä ja hampaita louskuttaen me keräännyimme kokoon aholle. Tunsimme laumavaiston vaikutusta, aivan kuin yhteistoimintaan pakottavaa vetovoimaa, aavistusta yhteisvoimasta. Tämä yhteistoiminnan tarve kiertyi mieliimme hämärällä tavalla. Mutta eipä ollut mitään keinoa, millä saada se käyntiin, koska ei ollut sen ilmaisukeinoakaan. Me emme käyneet yhdessä Punasilmää tuhoamaan, koska meiltä kieli puuttui. Hämärästi mielessämme sorvailimme aatoksia, joilla ei aatosten esikuvia ollut. Nämä esikuvat olivat vielä hitaasti ja tuskallisesti kehittyväin keksintöjen takana.
Me koetimme tavoitella niitä hämäriä aatoksia vastaavia ääniä, jotka varjojen lailla liihottelivat läpi tietoisen olemuksemme. Kaljukylki alkoi äänekkäästi lörpöttää. Äänillään hän ilmaisi kiukkunsa Punasilmää kohtaan ja halunsa piestä häntä. Siihen asti hän pääsi ja siihen asti me häntä ymmärsimme. Mutta kun hän koetti ilmaista sitä yhteistoimintaan työntävää pakotusta, joka hänen mielessänsä väikkyi, hänen äänensä kävivät sotkuisiksi. Sitten Pitkänaama alkoi nostella karvojaan ja takoa rintaansa sekä lörpöttää. Toinen toisensa jälkeen me yhdyimme raivonpuuskaan, kunnes yksin Kololuu vanhuskin motkotti ja pölpötti särkyneellä äänellään ja kurttuisilla huulillaan. Joku tarttui seipääseen ja alkoi takoa sillä hirttä. Heti hän oli saanut käyntiin jonkinlaisen tahdin. Tietämättämme meidän kivakat huutomme ja kiljahduksemme väistyivät tämän tahdin tieltä. Sen vaikutus meihin oli lientävä; ja ennenkuin huomasimmekaan, olimme raivomme unohtaneet ja jonkinlaiset hih-hei-naukujaiset olivat täydessä käynnissä.
Nämä hih-hei-naukujaiset kuvasivat loistavasti lauman epäjohdonmukaisuutta ja ristiriitaisuutta. Tällöinkin meidät oli yhteen johtanut keskinäinen raivo ja yhteistoimintaa tavoittava vaisto, mutta ensi alkeillaan olevan tahdin synnyttäminen sen haihdutti olemattomiin. Me olimme yhteiseläjiä ja parvissa asuvia, ja nämä laulu- ja nauruleperrykset meitä tyydyttivät. Tavallaan nämä hih-hei-naukujaiset olivat ensimäisten ihmisten neuvottelujen oireita ja myöhemmän ajan ihmisten suurten kansalliskokousten ja kansainvälisten kongressien enteitä. Mutta meiltä, nuoren maailman laumalta, puuttui puhetta, ja milloin me siten yhteen keräännyimmekin, saimme aikaan vain pääpelin sekoituksen, ja siitä syntyi yksitoikkoinen tahti, joka itsessänsä sisälsi vasta tulevan taiteen pääainekset. Se oli sikiävää taidetta.
Nämä tapaamamme tahdit eivät suinkaan olleet pitkäaikaisia. Yksi tahti pian hävisi ja pirullinen sekamelska vallitsi, kunnes jälleen saman tahdin tavoitimme tai uuden loimme. Joskus puolikymmentä eri tahtia tärähteli yhtaikaa, kutakin kannattamassa oli ryhmäkunta, joka kiinteästi pyrki toiset tahdit vaientamaan.
Sekamelskan vallitessa jokainen mölysi, hakkasi, ulvoi, kirkui ja tanssi, itsekukin itseensä tyytyväisenä, pyrkien omien aatostensa ja tahtonsa voimalla himmentämään kaikki toiset; ja kukin piti itseänsä tämän kaiken todellisena keskuksena, oli sillä hetkellä kaikesta yhtenäisyydestä erillään toisiin kaikkeuskeskuksiin nähden, joita hänen ympärillään hyppeli ja kirkui. Sitten seurasi tahti — käsien taputusta, seipäällä hirteen iskemistä, hyppyjen kertaamista jonkun esimerkin mukaan tai jonkun laulua, joka repäisevästi ja säännöllisesti, nousten ja laskien päästeli suustaan: "E-pang, e-pang! E-pang, e-pang!" Toinen toisensa jälkeen itseensä keskittyneet laumalaiset yhtyivät siihen, ja pian kaikki köörissä tanssivat ja lauloivat. "Ha-ah, ha-ah, ha-ah-ha!" oli meidän suosituita köörilaulujamme, ja toinen oli: "Eh-vah, eh-vah, eh-vah-hah!"
Ja sillä tavalla me mielipuolisen hullunkurisina hypellen, teutaroiden ja nurin niskoin mukkelehtien tanssimme ja lauloimme esiaikaisen maailman hämärässä päivänlaskussa, entisen mielentilamme unohtaen ja yhteisvoimin ponnistellen vain aistillisen mielettömyyden aikaan saamiseksi keskuudessamme. Ja niinpä raivomme Punasilmää kohtaan suli pois taiteen vaikutuksesta, ja me kirkuilimme hurjaa hih-hei-lepertelyämme, kunnes yö meitä kauhuistansa varoitti, ja me ryömimme kivikoloihimme, leppeästi toinen toistamme huhuillen tähtien syttyessä ja pimeyden maata vallitessa.
Vain pimeätä me pelkäsimme. Ei ollut meillä uskonnon ituakaan, ei käsitystä näkymättömästä maailmasta. Tunsimme vain todellisen maailman ja pelkäsimme vain tosiasioita, aistimilla havaittavia vaaroja, lihasta ja verestä luotuja eläimiä, jotka vaanivat. Ne meidät pimeän peloiksi tekivät, sillä pimeys oli pyydysteleväin eläinten aikaa. Silloin ne pesistänsä esille tulivat ja iskivät pimeästä, missä ne näkymättömissä vaaniskelivat. Ehkäpä tästä pimeyden todellisten olentojen pelosta se olemattomain olentojen pelko myöhemmin oli kehittyvä, jonka huipuksi muodostui kokonainen valtava näkymätön maailma. On luonnollista, että mielikuvituksen kasvaessa kuoleman pelko lisääntyi, kunnes tuleva kansa tämän pelon muovaili pimeyden kanssa yhteen ja sen kansoitti hengillä. Luullakseni oli tulikansa jo ruvennut pelkäämään pimeätä tällä tavalla; mutta kun me laumalaiset hih-hei-naukujaisemme keskeytimme ja koloihimme pakenimme, niin sen aiheuttivat vanha sapelihammas, leijonat ja sakaalit, villit koirat ja sudet sekä kaikki nälkäiset, lihaa syövät pedot.
15
Luppakorva meni naimisiin. Se tapahtui toisena talvena seikkailumatkamme jälkeen, ja olipa se sangen odottamatonta. Minua hän ei mitenkään varottanut. Ensiksi sain sen tietää kerran illan hämärässä kiivetessäni jyrkännettä luolallemme. Tunkeusin aukkoon, mutta siihen pysähdyin. Siellä ei minulle tilaa ollut. Luppakorva oli sen puolisonsa kanssa ottanut haltuunsa, ja tämä puoliso oli minun sisareni, isäpuoleni, Lörpän, tytär.
Koetin väkisin tunkeutua sisälle. Tilaa siellä oli vain kahdelle ja se tila oli jo otettu. Sitäpaitsi olin minä heihin nähden epäedullisessa asemassa, ja olinpa iloissani, kun pääsin peräytymään sillä kaupalla, että he minua repivät ja karvoista kiskoivat. Sen yön ja monia muita nukuin kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä. Kokemukseni mukaan se tuntui melkoisen turvalliselta. Kun kerran ne kaksi laumalaista olivat siellä säilyneet sapelihampaan kynsistä ja minä Punasilmän käsistä, niin minusta tuntui, että voisin pyydystelevien eläinten hyökkäyksiltä pelastua käymällä edestakaisin kummankin luolan väliä.