Olin unohtanut villit koirat. Ne olivat siksi pieniä, että voivat kulkea joka käytävää, mistä vain minäkin saatoin läpi ahtautua. Eräänä yönä ne minut nuuskivat tietoonsa. Olisivatpa vaan tulleet kumpaankin luolaan yhtaikaa, niin ne olisivat minut saaneet kynsiinsä. Mutta nyt sain muutamia niistä vain kintereilleni käytävässä ja syöksyin ulos toisen luolan aukosta. Ulkopuolella oli toisia villejä koiria. Ne kipaisivat perässäni juostessani kallioseinämälle ja alkaessani kiivetä ylöspäin. Yksi niistä, laiha ja nälkäinen peto, tarrasi minua kinttuun kiinni. Sen hampaat uppoutuivat reisilihaksiini, ja melkeinpä se oli kiskaista minut alas. Kiinni se piti, mutta enpä ruvennut ahertelemaan siitä irtipäästäkseni, vaan kaikin voimin ponnistelin ehtiäkseni kiipeämään pois toisten petojen ulottuvilta.
Vasta kun olin niistä turvassa, käänsin huomioni kihelmöivään tuskaan reidessäni. Ja sitten kymmenkunnan jalkaa ylempänä haukkuvaa laumaa, joka hypähteli kallioseinää vasten, raapusteli sitä, mutta putoili alas, tarrasin koiraa kurkkuun ja vähitellen sen kuristin. Kauan aikaa siinä meni. Se kynsi ja repi karvojani ja ihoani takakäpälillään ja alati tyrkki ja reutoi koko painollaan voidakseen kiskoa minut seinämää alas.
Vihdoin sen hampaat loksahtivat auki ja irtausivat raadellusta lihastani. Kannoin sen ruumiin jyrkännettä ylös mukanani ja kököttelin sen yön vanhan luolani suulla, jonka sisäpuolella Luppakorva ja sisareni olivat. Mutta ensiksi sain kestää haukuskelumyrskyn kiivastuneen lauman puolelta, koska olin ollut häiriön syynä. Vaan kostin senkin. Tavan takaa, kun alhaalla olevan parven äläkkä alkoi talttua, pudotin sinne kiven ja siten sain sen taas yltymään. Jonka jälkeen joka puolelta kiukustuneen lauman herjaukset alkoivat uudelleen. Aamulla jaoimme Luppakorvan ja hänen vaimonsa kanssa koiran, emmekä me kolme useampaan päivään olleet enemmän kasvin kuin hedelmän syöjäinkään kirjoissa.
Luppakorvan avioliitto ei ollut onnellinen, mutta olipahan lohdutuksena, ettei sitä kovin kauan kestänytkään. Ei ollut hän enkä minäkään onnellinen sinä aikana. Minun oli ikävä. Kärsin epämukavuutta, kun minut oli karkotettu turvallisesta pikku luolastani, enkä jostain syystä liioin ollut yhtynyt kenenkään toisenkaan nuorukaisen kanssa. Luullakseni oli pitkäaikainen kumppanuuteni Luppakorvan kanssa käynyt toiseksi luonnokseni.
Olisinhan voinut mennä naimisiin, se on kyllä totta; ja varsin luultavasti olisin sen tehnytkin, ellei olisi laumassa ollut vaimoväestä puute. Todennäköistä on otaksuminen, että tämän puutteen aiheutti Punasilmän irstaus, ja se kuvaa sitä vaaraa, mikä hänestä oli lauman olemassaololle. Ja olipa vielä Nopsajalka, jota en ollut unohtanut.
Joka tapauksessa minä Luppakorvan avioliiton aikana sain ajelehtia nurkasta loukkoon, olla vaaralle alttiina joka yö nukkuessani, eikä ollut minulla koskaan mukavaa. Muuan laumalainen kuoli, ja hänen leskensä sai paikan erään toisen laumalaisen luolassa. Minä valtasin autioksi jääneen luolan, mutta se oli avarasuinen, ja kun Punasilmä kerran oli saada minut sinne kuin loukkaaseen, palasin nukkumaan jälleen kaksoisluolan käytävään. Mutta kesällä olin poissa luolilta viikkokausia, nukkuen puupesässä, jonka rakensin rämeikön suun tienoille.
Olen jo sanonut, että Luppakorvakaan ei ollut onnellinen. Sisareni oli Lörpän tytär, ja Luppakorvan elämän hän sai viheliäiseksi. Ei ollut missään toisessa luolassa niin suurta torailun ja kinailun runsautta. Jos Punasilmä oli Siniparta, niin oli Luppakorva tohvelisankari; ja arvelenpa, että Punasilmä oli liian viisas pyytääkseen koskaan Luppakorvan vaimoa.
Luppakorvan onneksi hän kuoli. Tavaton asia tapahtui sinä kesänä. Myöhään, melkein sen lopulla, puhkesi esille toinen sato kuitujuurisia porkkanoita. Nämä odottamatta kasvaneet toissatoiset juuret olivat nuoria, mehukkaita ja pehmeitä, ja jonkun aikaa porkkanamaa oli lauman suosituimpia ravintopaikkoja. Eräänä aamuna aikaisin oli meitä siellä useita kymmeniä aamiaista syömässä. Minun toisella puolellani oli Kaljukylki. Hänen takanansa olivat hänen isänsä ja hänen poikansa, Kololuu vanhus ja Lerppahuuli. Toisella puolellani olivat sisareni ja Luppakorva, sisareni lähinnä.
Minkäänlaista varotusta ei kuulunut. Äkisti sekä Kaljukylki että sisareni hypähtivät ilmaan ja kiljahtivat. Samassa kuulin nuolien viuhinan, jotka heidät lävistivät. Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat maassa pitkällään reutoillen ja läähättäin, ja me toiset livistimme puita kohti. Yksi nuoli lehahti sivutseni ja päätyi maahan, jossa sen sulkavarsi tärisi ja vapisi pysähtyneen lennon vaikutuksesta. Muistan selvästi, kuinka kaarsin juostessani sen sivutse ja tarpeettoman laajalti väistin tuhoasetta. Varmaankin säikyin sitä samoinkuin hevonen säikkyy esinettä, jota se pelkää.
Luppakorva juostessaan rinnallani keikahti nurin niskoin kumoon. Nuoli oli tunkeutunut läpi hänen pohkeestaan ja kompastutti hänet. Hän koetti juosta, mutta kompastui ja kaatui nuoleen toisen kerran. Hän nousi, koetti ryömiä pelosta vapisten ja huusi minua avukseen. Minä syöksyin takaisin. Hän näytti minulle nuolta. Tartuin siihen kiinni vetääkseni sen pois, mutta siitä johtuva kipu pakotti häntä tarttumaan käteeni ja estämään minua. Nuoli lensi väliimme. Toinen karahti kiveen, pirstoutui ja putosi maahan. Tämä oli jo liikaa. Minä tempasin äkisti kaikin voimin. Luppakorva huusi, kun nuoli tuli ulos ja iski minuun kiukkuisesti. Mutta seuraavassa hetkessä olimme taas täydessä paossa.