Katsahdin taakseni. Kololuu vanhus yksinään kaukana jälessä toikkerehti äänettä eteenpäin kilpajuoksussa kuoleman kanssa. Joskus hän melkein oli kaatumaisillaan ja kerran kaatuikin; mutta nuolia ei enää lentänyt. Hän kömpi heikkona jaloilleen. Ikä häntä raskaana painoi, mutta eipä hän kuolla mielinyt. Ne kolme tulilaista, jotka nyt juoksivat esille metsäisestä väjymyspaikastaan, olisivat helposti voineet hänet saada käsiinsä, mutta he eivät sitä koettaneet. Ehkäpä hän oli liian vanha ja sitkeä. Mutta Kaljukyljen ja sisareni he saada halusivat, sillä katsoessani taakseni puista, näin tulilaisten takovan heitä kivillä päähän. Tulimiehistä yksi oli se kurttuinen metsästäjävanhus, joka ontui.
Me kuljimme puita myöten luolia kohti — kiihtynyt ja sekava lauma, joka edestään karkoitti koloihinsa kaiken metsän pikkuelämän, ja joka sai harakat julkeasti kirkumaan. Nyt kun ei mitään suoranaista vaaraa ollut, Lerppahuuli odotteli isoisäänsä Kololuuta; ja sukupolven ero välillänsä tämä vanhus ja nuorukainen muodostivat jälkijoukkomme.
Ja sillä tavalla tuli Luppakorvasta nuorimies uudelleen. Sinä yönä minä nukuin hänen kanssaan vanhassa luolassa, ja vanha toveruuselämämme alkoi taas. Puolisonsa menettäminen ei hänelle näyttänyt surua tuottavan. Ainakaan hän ei oireitakaan siihen suuntaan osottanut eikä liioin näyttänyt häntä kaipaavan. Haava hänen sääressänsä tuntui häntä yksinomaan kiusaavan, ja kuluipa kokonainen viikko, ennenkuin hän jälleen vanhan reippautensa saavutti.
Kololuu oli lauman ainoa vanhus. Joskus kun häntä tarkastellessani hänen kuvansa selvimmin mielessäni väikkyy, huomaan merkillistä yhdennäköisyyttä hänen ja isäni puutarhurin isän välillä. Puutarhurin isä oli sangen vanha, sangen ryppyinen ja kurttuinen; ja kaiken maailman silmissä hänen täytyi näöltään ja häärinnältään olla aivan Kololuun tapaisen, tirrottaessaan pikkaraisilla sameilla silmillään ja mutistessaan jotakin hampaattomain ikeniensä välistä. Lapsena tämä yhdennäköisyys tavallisesti säikäytti minua. Juoksin aina pakoon nähdessäni vanhuksen toikkerehtivan kahden keppinsä nojassa eteenpäin. Kololuu vanhuksella oli vielä jonkun verran harvaa karkeata valkoista partaa, joka näytti sekin samallaiselta kuin tämän vanhan miehen poskiviuhkat.
Kuten sanoin, oli Kololuu lauman ainoa vanhus. Hän oli poikkeus. Laumalaiset eivät koskaan vanhoiksi eläneet. Keski-ikä oli jotenkin harvinainen. Väkivaltainen kuolema oli tavallisin kuolintapa. He kuolivat samalla tavalla kuin isäni oli kuollut, kuin oli kuollut Hammasrikko, kuin sisareni ja Kaljukylki vastikään olivat kuolleet — äkisti ja julmalla tavalla, kaikki kyvyt täysvoimaisina ja elämän täydessä lennossa ja menossa. Luonnollinen kuolema? Väkivaltainen kuolema oli luonnollinen kuolintapa niinä päivinä.
Kukaan ei kuollut vanhuuteen lauman keskuudessa. Minä en milloinkaan saanut sellaista tapausta tietooni. Kololuukaan ei kuollut sillä tavalla, ja hän oli ainoa minun aikaisessani sukupolvessa, jolla olisi ollut siihen tilaisuutta. Paha rampautuminen, vakava, tapaturmainen tai väliaikainen kykyjen lamaantuminen merkitsi nopeaa kuolemaa. Tavallisesti ei tällaista kuolemaa kukaan ollut näkemässä. Lauman jäseniä vain yksinkertaisesti tipahti näkyviltä pois. Aamulla he luolilta läksivät eivätkä milloinkaan palanneet. He katosivat — pyydysteleväin eläinten ahmattuun kitaan.
Tämä tulilaisten hyökkäys porkkanamaalla oli loppumme alkua, vaikka me emme sitä tienneet. Tulilaisten metsästäjiä alkoi ilmestyä yhä useammin, sikäli kuin aikaa kului. He tulivat kaksittain ja kolmittain, hiljaa hiiviskellen metsän halki; heidän lentäville nuolilleen ei välimatka merkinnyt mitään, vaan saivat he saaliinsa alas korkeimmankin puun latvasta, tarvitsematta itse sinne kiivetä. Kaari ja nuoli olivat kuin heidän hyppy- ja lyöntilihastensa loppumaton pitennys, niin että he itse asiassa saattoivat hypätä satakunta jalkaa ja enemmänkin ja tappaa samalta matkalta. Tämä heistä teki paljon pelottavampia kuin oli itse sapelihammaskaan. Ja sitäpaitsi he olivat sangen järkeviä. He osasivat puhua ja siten paljon selvemmin keskustella, jonka ohessa he ymmärsivät yhteistoiminnan hyödyn.
Me laumalaiset kävimme kovin varovaisiksi ollessamme metsässä. Olimme kerkeämpiä, huolellisempia ja valppaampia. Puut eivät enää olleet taattuja turvapaikkoja. Emme enää voineet kyykyllemme asettua oksalle naureskelemaan alhaalla maassa olevia raatelevia vihollisiamme. Tulikansa oli raatelevaa, kynnet ja torahampaat sadan jalan pituiset, ja olivatpa he peloittavimmat kaikkien pyydysteleväin eläinten seassa, jotka esiaikaisessa maailmassa vaeltelivat.
Eräänä aamuna, ennenkuin laumalaiset olivat metsään hajaantuneet, puhkesi sekasorto vallalle veden kantajain ja niiden joukossa, jotka olivat käyneet joelle juomaan. Koko parvi pakeni luolille. Tapanamme oli sellaisissa tapauksissa ensin paeta ja tutkia jälestäpäin. Luoliemme suilla odottelimme tarkastellen. Jonkun ajan kuluttua tulilainen astui varovasti aholle. Hän oli se pieni kurttuinen metsästäjä vanhus. Hän seisoi kauan aikaa meitä tarkastellen, katsellen luoliamme ja kiviseinää mitellen. Hän astuskeli yhtä kulkutietä alas juontipaikalle ja palasi hetken kuluttua takaisin toista kulkutietä. Sitten hän taas seisoskeli ja tarkasteli meitä huolellisesti pitkän aikaa. Lopulta hän kääntyi ja lynkytteli metsään, ja me jäimme surullisina ja valitellen huhuilemaan toisillemme luoliemme suulta.
16