Tapasin hänet läheltä mustikkasuota, siltä tutulta tienoolta, missä äitini asui ja minne Luppakorva ja minä olimme ensimäisen puupesämme rakentaneet. Se tapahtui aivan odottamatta. Päästyäni puun alle, kuulin tutun leppeän äänen ja katsahdin ylös. Siellä hän oli, Nopsajalka, istui oksalla ja heilutteli jalkojaan edestakaisin katsellen minua.
Hetkisen seisoin hiljaa. Hänet nähdessäni tunsin olevani ylen onnellinen. Mutta sitten alkoi levottomuus ja tuska hiipiä tätä onnea häiritsemään. Kävin kiipeämään puuhun hänen luokseen, mutta hitaasti hän peräysi oksaltaan pois. Juuri kun olin hänet saavuttamaisillani, hän hypähti ilman halki ja tupsahti lähimmän puun oksille. Kahisevain lehtien keskeltä hän kurkisteli minua ja päästeli leppeitä ääniä. Minä hyppäsin suoraan hänen peräänsä, mutta kiihkeän ajon jälkeen asema oli taas sama, sillä jälleenpä hän leppeitä ääniänsä päästeli ja kurkisteli kolmannen puun lehvien seasta.
Mielessäni syttyi aatos, että nyt jokin oli erilaista kuin entisinä päivinä, ennenkuin Luppakorva ja minä olimme seikkailuretkellemme joutuneet. Minä häntä kaipasin ja tiesin kaipaavani häntä. Ja sen hänkin tiesi. Ja senpätakia hän ei sallinut minun päästä lähelleen. Unohdin, että hän todella oli Nopsajalka ja että hän kiipeämistaidossa oli ollut opettajani. Tavoittelin häntä puusta puuhun, mutta ainapa hän minut vältti ja kurkisteli sitten minua ystävällisin katsein taaksepäin, leppeitä ääniä päästellen; ja niin hän tanssieli, hypähteli ja heiluili aivan melkein ulottuvillani. Minkä useammin hän minua väisti, sen kiihkeämmin minä halusin hänet tavoittaa, mutta iltapäivän pitenevät varjot todistivat ponnistukseni olevan turhia.
Häntä tavoittaessani tai välillä levätessäni viereisessä puussa häntä katsellen, huomasin hänen muuttuneen. Hän oli isompi, raskaampi ja varttuneempi. Hänen piirteensä olivat pyöreämmät, hänen lihaksensa täyteläisemmät, ja hänessä oli jokin sellainen määräämätön täyskasvuisuuden leima, joka oli hänelle outoa ja joka minua kiihotti. Kolme vuotta hän oli ollut näkyviltäni — kolme vuotta vähintäin, ja muutos hänessä oli huomattava. Sanon kolme vuotta; se on lähipitäin tarkka, sikäli kuin voin aikaa arvioida. Mahdollisesti oli kulunut neljäskin vuosi, jonka olen sekoittanut toisten kolmen vuoden tapauksiin. Mitä enemmän sitä ajattelen, sitä varmempi olen, että neljä vuotta hänen oli täytynyt olla poissa.
Minne hän oli mennyt, miksi mennyt ja mitä oli hänelle tänä aikana tapahtunut, sitä en tiedä. Ei ollut hänellä mitään keinoa, minkä avulla kertoa minulle, enemmän kuin oli Luppakorvalla ja minullakaan kertoa laumalaisille, mitä olimme nähneet poissa ollessamme. Mahdollistahan on, että hän, samoinkuin mekin, oli lähtenyt seikkailumatkoille ja yksikseen. Mutta onpa mahdollista sekin, että Punasilmä oli ollut hänen lähtönsä aiheena. Aivan varmaa on, että tämän oli täytynyt aika ajoin tavata hänet vaeltaessaan puissa; ja jos hän oli häntä takaa ajanut, ei ole epäilemistäkään, ettei se olisi riittänyt häntä karkoittamaan. Myöhemmät tapaukset ovat saattaneet minut uskomaan, että hänen oli täytynyt vaellella kaukana etelässä, vuorijonon toisella puolen ja alhaalla outojen virtojen rantamilla, poissa kaikkien kaltaistensa parista. Monet puuihmiset asuivat siellä alhaalla, ja luullakseni he hänet lopulta ajoivat takaisin laumalaisten ja minun luokseni. Tämän käsitykseni perusteet selitän myöhemmin.
Varjot kävivät pitemmiksi, ja minä tavoittelin häntä innokkaammin kuin koskaan, mutta enpä sittenkään voinut häntä saavuttaa. Hän oli koettavinaan epätoivoisesti paeta minua, mutta kaiken aikaa hän piti huolen siitä, että hädin tuskin oli ulottumispiirini ulkopuolella. Minä unohdin kaiken — ajan, yön lähenemisen ja lihaa syövät viholliseni. Olin mieletönnä rakkaudesta häneen ja kiukusta myös, koska hän ei tahtonut laskea minua luokseen. Merkillistä oli, miten tämä kiukku häntä kohtaan tuntui olevan osa kaipuustani häneen.
Kuten sanottu, kaiken unohdin. Kilpajuoksussa erään ahon yli minä juoksin täyttä kyytiä käärmeparveen. Ne eivät minua peloittaneet. Olin mieletön. Ne iskivät minua kohti, mutta minä kyykistelin, syrjään hyppelin ja juoksin. Tielläni oli python-käärme, joka tavallisissa oloissa olisi saanut minut kirkuen pakenemaan puun latvaan. Se kyllä ajoi minut nytkin puuhun, mutta Nopsajalka oli näkyvistäni katoamassa ja minä hyppäsin takaisin maahan ja jatkoin juoksuani. Oli siinä täpärät paikat. Vanha viholliseni, hyena, myöskin sattui tielle. Käytökseni johdosta se varmasti päätteli, että jotakin oli tapahtumassa ja seurasi minua tuntikauden. Kerran suututimme villisikalauman, ja ne kipasivat peräämme. Nopsajalka uskalsi ankaran hypyn puiden välillä, joka minulle oli liian pitkä. Minun täytyi turvautua maahan. Siellä oli sikoja. En välittänyt. Lennähdin maahan metrin päähän lähinnä olevaa. Juostessani ne sivulta minua ahdistivat ja pakottivat minut kahteen eri puuhun, jotka olivat Nopsajalan ajolinjalta syrjässä. Uskalsin maahan uudelleen, kiersin taaksepäin ja juoksin poikki aukean ahon koko lauma harjakset pystyssä, röhkien ja hampaitaan louskuttaen kintereilläni.
Jos olisin kompastunut tai horjahtanut aholla, ei olisi ollut minulla pääsyn paikkaa. Mutta enpähän kompastunut. Enkä välittänyt kompasteluista ja horjahduksista. Olin sellaisella tuulella, että olisin seissyt naamakkain vaikka itse sapelihampaan taikka parinkymmenen nuolia ampuvan tulilaisen kanssa. Sellaista oli lemmen mielettömyys — — minussa. Nopsajalan laita oli toista. Hän oli sangen järkevä. Hän ei antautunut mihinkään todelliseen vaaraan, ja muistanpa, mieleen palauttaessani vuosisatojen takaa tätä hurjaa lemmen ajoa, että sikojen minua viivyttäessä hän ei kiirehtinyt eteenpäin kovin nopeasti, vaan pikemmin odotteli minua ajoa jatkamaan. Hän se myös edelläni hypellen määräsi kulkunsa, aina pyrkien sille suunnalle, jonne tahtoi mennä.
Vihdoin tuli pimeä. Hän johti minua erään puitten sekaan pistäytyvän rotkoseinämän ympäri sammaleista vierua pitkin. Sitten tunkeusimme tiheän viidakkaröykkiön läpi, joka minua kulkiessani repi ja riipi. Mutta häneltä eivät karvatkaan pörhistyneet. Hän tunsi tien. Tiheikön keskellä oli iso tammi. Minä olin aivan lähellä hänen sinne kiivetessään; ja sieltä eräässä haarukassa olevasta pesästä, jota niin kauan ja turhaan olin etsinyt, minä hänet tavoitin.
Hyena oli käynyt jälillemme uudelleen, ja se nyt istui maassa nälkäisesti äännellen. Mutta mepä emme siitä välittäneet, vaan naureskelimme sille, kun se äristen kääntyi pois tiheikön läpi. Kevätaika oli käsissä ja öiset äänet olivat moninaisia ja vaihtelevia. Kuten tapana oli siihen vuoden aikaan, tappelivat eläimet navakasti keskenään. Pesälle kuulimme villien hevosten kirkunaa ja hirnuntaa, elefanttien pasunoimista ja leijonain karjuntaa. Mutta kuu pistäysi taivaalle, ja ilma oli lämmin, ja me naureskelimme pelottomina.