Muistan, että seuraavana aamuna tapasimme kaksi temmeltävää koiraslintua, jotka niin kiivaasti tappelivat, että minä kävin aivan niiden viereen ja tarrasin kumpaakin kurkusta kiinni. Siten saimme Nopsajalka ja minä hääaamiaisemme. Se oli herkkua. Helppoa olikin pyydystää lintuja kevätpuolella vuotta. Eräänä yönä sinä vuonna Nopsajalka ja minä katselimme puista, miten kaksi hirveä kuun valossa tappeli; ja näimme koiras- ja naarasleijonan hiipivän niiden luokse huomaamatta ja tappavan ne tappelun jatkuessa.
Ei ole tiedossa, miten kauan lienemme asustaneet Nopsajalan puupesässä. Mutta eräänä päivänä meidän poissa ollessamme oli puuhun salama iskenyt. Suuret oksat olivat pirstaleina ja pesä oli särkynyt. Minä rupesin rakentamaan uutta, mutta Nopsajalka ei tahtonut sellaiseen ollenkaan tyytyä. Kuten myöhemmin huomasin, oli hän kovin salaman arka, enkä voinut suostuttaa häntä takaisin puuhun. Ja niinpä tapahtui, että kuherrusaikamme kuluttua läksimme luolille asumaan. Samoinkuin Luppakorva oli minut luolasta karkoittanut naimisiin mennessään, samoin minä hänet nyt karkoitin; ja Nopsajalka ja minä asetuimme sinne, hänen nukkuessaan öitään kaksoisluolan yhdistävässä käytävässä.
Ja lauman keskuuteen asumaan tultuamme alkoivat vastukset. Punasilmällä oli ollut ties montako vaimoa Helkkykielen jälkeen. Hän oli vaeltanut samaa tietä kuin toisetkin. Tällä kerralla hänellä oli pikkarainen, hento ja alakuloinen olento, joka vikisi ja kitisi alati, joko hän sitten pieksi häntä tai ei; ja hänen menonsa oli aivan lyhyen ajan kysymys. Ennenkuin hän menikään, iski Punasilmä katseensa Nopsajalkaan, ja kun hän oli mennyt, alkoi Nopsajalan vainoaminen.
Hyväpä oli hänelle, että oli hän Nopsajalka, että hän niin hämmästyttävän taitavasti osasi nopeana paeta puita myöten. Hän tarvitsi koko järkevyytensä ja uskalluksensa voidakseen pelastua Punasilmän käsistä. Minä en voinut häntä auttaa. Punasilmä oli niin väkevä hirviö, että hän olisi voinut repiä minut palasiksi jäsen jäseneltä. Kuolemaani asti sain potea venähdystä hartioissani, niitä kun sateisina ilmoina kolotti ja herpaus vaivasi, ja se oli merkki hänen kättensä töistä.
Nopsajalka oli sairaana siihen aikaan kuin minä sain tämän venähdyksen. Hänellä lie ollut keltakuume, jota me toisinaan saimme kärsiä; mutta olipa se mitä tahansa, hänet se teki tylsäksi ja raihnaiseksi. Ei ollut hänen lihaksissaan tavallista liukkautta, ja todella huonossa pakokunnossa hän oli, kun Punasilmä hänet sai kierrokseensa lähellä villien koirien tyyssijaa, luolilta useitten kilometrien päässä etelässä. Tavallisissa oloissa hän olisi kiertänyt hänet ja sittenkin ennättänyt turvaan ahdassuiseen luolaamme ennenkuin hän suoraa tietä kulkien. Mutta nyt hän ei kyennyt kiertämään Punasilmää. Hän oli liian tylsä ja hidas. Joka kerta ennätti Punasilmä hänen eteensä, kunnes hän luopui yrittämästä ja käytti koko tarmonsa pelastuakseen vain hänen käsistään.
Ellei hän olisi ollut kipeä, olisi hänelle ollut lapsen leikkiä Punasilmän kynsistä pääseminen; mutta nyt hän tarvitsi koko varovaisuutensa ja taitonsa. Eduksi oli hänelle, että hän saattoi liikkua heikommilla oksilla kuin Punasilmä ja tehdä pitempiä hyppyjä. Hän osasi myös erehtymättä arvostella välimatkoja, ja hänen vaistonsa ilmaisi hänelle oksien, haarojen ja mädäntyneitten runkojen kestävyyden.
Se oli loppumatonta ajoa. Yltympäri ja edestakaisin pitkiä kiertoja metsän läpi he syöksähtelivät. Toisten laumalaisten seassa vallitsi suuri kiihko. Hurjina he mölysivät, äänekkäämmin aina silloin kun Punasilmä oli etäämmällä ja talttuen aina, kun ajon pyörre toi hänet lähemmäksi. He olivat voimattomina sivulta katsojina. Vaimot kirkuivat ja melusivat ja miehet takoivat rintaansa voimattomassa raivossaan. Pitkänaama oli eritoten kiukkuinen, ja vaikkakin hän pärinätänsä taltutti Punasilmän lähetessä, ei hän kuitenkaan talttunut siihen määrään kuin toiset.
Minä taas en näytellyt mitään urhoollista osaa. Tiedän olleeni kaikkea muuta kuin sankari. Mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi ollut minun antautumisestani tappeluun Punasilmän kanssa? Hän oli voimakas hirviö, pirullinen peto, eikä olisi ollut minulla minkäänlaista toivoa voimain mittelyssä. Hän olisi tappanut minut, ja asema olisi jäänyt entiselleen. Hän olisi tavoittanut Nopsajalan, ennenkuin tämä olisi luolaan ehtinyt. Saatoin siis vain katsella voimattomassa raivossa, väistyä tieltä ja pidätellä kiukun purkaustani hänen tullessaan liian lähelle.
Tunnit vierivät. Oli jo myöhäinen iltapäivä. Mutta yhä jatkui ajoa. Punasilmä halusi uuvuttaa Nopsajalan. Hän vartavasten juoksi hänet lamauksiin. Pitkän ajan kuluttua hän alkoi väsyä eikä enää voinut jatkaa pahkipäistä pakoaan. Silloin hän alkoi pyrkiä mitä heikoimmille oksille, jonne Punasilmä ei häntä seurata voinut. Siten hän olisi saanut hengähtämisaikaa, ellei Punasilmä olisi ollut pirullinen. Kun hän ei voinut Nopsajalkaa seurata, hän ravistamalla pudotti hänet pois. Koko voimallaan ja painollaan hän saattoi huiskuttaa oksaa edestakaisin, kunnes hän häiläytti hänet pois oksalta, aivan kuin kärpäsen ruoskan siimasta saattaa häiläyttää. Ensi kerralla Nopsajalka pelastui, pudoten alempana oleville oksille. Toisella kerralla, vaikka oksat häntä eivät estäneetkään maahan putoamasta, hidastivat ne hänen vauhtiansa. Ja kolmannella kerralla Punasilmä heilautti hänet oksalta niin tuimasti, että hän singahti suoraan ilmassa toiseen puuhun. Ihmeellistä oli katsella hänen pyörähdyksiänsä ja miten hän aina pelastui. Vain pakon painaessa hän haki väliaikaista turvaa heikommilta oksilta. Mutta niin oli hän väsynyt, ettei hän muulla tavoin voinut vainolaistansa väistää, ja tavan takaa hänen oli pakko turvautua heikkoihin oksiin. Yhä jatkui ajoa, ja yhä kirkui lauma, rintaansa takoi ja hampaitansa kirautteli. Sitten oli loppu käsissä. Oli jo melkein hämärä. Väristen, läähättäen ja ilmaa ahmien Nopsajalka riippui säälittävänä korkealla ohuella oksalla. Siitä oli kolmisenkymmentä jalkaa maahan eikä mikään putoamista estämässä. Punasilmä heilui edestakaisin oksalla lähimpänä runkoa. Oksa oli kuin heiluri, taipuen yhä laajempaan kaareen joka kerta hänen painonsa ponnahduksesta. Sitten hän äkisti ponnautti päinvastaiseen suuntaan juuri oksan kaartuessa alaspäin. Nopsajalan kädet ja jalat irtautuivat, ja kiljahtaen hän alkoi kiitää alaspäin maata kohti.
Mutta ilmassa hän suoristautui ja putosi jalat edellä. Tavallisissa oloissa niin korkealta pudotessa hänen jalkansa nivelet olisivat lieventäneet maahan jysähtämistä. Mutta hän oli perin uupunut. Hän ei voinut nivelillään toimia. Hänen jalkansa lysähtivät kokoon hänen allaan ja vain osaksi putousta lientivät, ja hän rysähti maahan kyljelleen. Tässä hän ei kuitenkaan loukkaantunut, kuten selville kävi, mutta se salpasi hengen hänen keuhkoissaan. Hän makasi avuttomana ja tavoitteli ilmaa.