Punasilmä syöksähti hänen kimppuunsa. Muhkuraiset sormensa kietoutuivat hänen päänsä hiuksiin, hän nousi ylös ja murahti voitokkaana ja ilkkuillen kauhistuneille laumalaisille, jotka puista kurkistelivat. Silloin minä kävin mielettömäksi. Varovaisuus solahti tuuleen, unohtunut oli haluni pysyä yhä eläväin kirjoissa. Juuri Punasilmän murahdellessa syöksyin takaapäin hänen kimppuunsa. Hyökkäykseni oli niin odottamaton, että sain hänet työnnetyksi kumoon. Kiersin käteni ja jalkani hänen ympärilleen ja ponnistelin pitääkseni hänet kumossa. Tämä olisi ollut mahdotonta, ellei hän olisi tiukasti toisella kädellään pitänyt kiinni Nopsajalan tukasta.
Käytökseni rohkaisemana, Pitkänaama tuli äkkiä avukseni. Hän hyökkäsi yhteen rykelmään, tarrasi hampaillaan Punasilmän käsivarteen ja kynsi ja repi hänen kasvojansa. Nyt olisi ollut aika toisten laumalaisten yhtyä leikkiin. Olihan tilaisuus ikipäiviksi päästä Punasilmästä. Mutta pelästyneinä he pysyivät metsässä.
Oli aivan selvää, että Punasilmä oli voittava tappelussa meidän kahden kanssa. Syynä siihen, ettei hän meitä lopettanut heti, oli se, että Nopsajalka ehkäisi hänen liikkeitänsä. Nopsajalka oli taas saanut hengityksensä käyntiin ja alkoi vastustella. Punasilmä ei mielinyt päästää kynsiänsä hänen hiuksistaan, ja tämä se häntä ehkäisi. Hän sai kiinni minun käsivarrestani. Se merkitsi minun menoani. Hän alkoi kiskoa minua puoleensa niin lähelle, että olisi voinut upottaa hampaansa kurkkuuni. Hänen kitansa oli auki ja hän irvisteli. Ja vaikka hän vasta alotti voimiansa käyttää, väänsi hän minun olkapäätäni, niin että siitä sain kärsiä koko jälellä olevan elämäni ajan.
Mutta sinä hetkenä jotakin tapahtui. Mitään varotusta ei kuulunut. Suuri ruumis syöksähti meidän neljän kimppuun, jotka olimme yhteen kietoutuneet. Meidät reväistiin voimakkaasti irralleen toisistamme ja vyöryimme nurin niskoin maassa, ja yllätyksen äkillisyys sai meidät hellittämään toisemme. Törmäyksen tapahtuessa Pitkänaama kiljasi pelottavasti. Minä en tiennyt mitä tapahtui, vaikka nenässäni tuntui tiikerin haju ja vilaukselta näin juovikkaan turkin juostessani puuhun.
Se oli vanha sapelihammas. Meidän päästelemiemme äänien herättämänä luolassaan, se oli hiipinyt huomaamatta kimppuumme. Nopsajalka pääsi minua lähinnä olevaan puuhun, ja minä heti kiepsahdin hänen luokseen. Kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet aivan rinnalleni hänen hiljaa kitistessään ja itkiessään. Maasta kuului karjuntaa ja luiden narskumista. Siellä sapelihammas illasti Pitkänaaman jäännöksillä. Toiselta puolen silmät ja luomet tulehtuneina kurkisteli Punasilmä alas. Siinä oli hirviö voimakkaampi häntä. Nopsajalka ja minä käännyimme ja kuljimme hiljaisesti puita myöten luolaa kohti, kun taas laumalaiset jäivät puihin ja sinkauttelivat solvauksia, oksia ja vesoja vanhan vainolaisensa niskaan. Se huiskutteli häntäänsä ja karjui, mutta jatkoi syöntiänsä.
Ja sillä tavalla me pelastuimme. Se oli vain sattuma — mitä ilmeisin sattuma. Muuten olisin minä kuollut sinne Punasilmän kynsiin, eikä olisi olemassa mitään ajan siltaa, jota myöten tuhansien vuosisatojen päähän väreet käyvät jälkeläiselle, sanomalehtiä lukevalla ja sähkövaunuissa ajavalle jälkeläiselle — niin, eikä hän kirjoittaisi kertoelmia koetuista tapahtumista, niinkuin tämä on kirjoitettu.
17
Seuraavana vuonna aikaisin syksyllä tämä tapahtui. Kun Punasilmän ei ollut onnistunut Nopsajalkaa saada, hän oli ottanut itselleen toisen vaimon; ja mikä oli outoa, tämä oli yhä elossa. Ja vielä oudompaa oli, että heillä oli muutaman kuukauden vanha pienokainen — Punasilmän ensimäinen lapsi. Hänen edelliset vaimonsa eivät koskaan olleet eläneet kyllin kauan lapsia synnyttääkseen. Vuosi oli kulunut meille kaikille onnellisesti. Ilma oli ollut harvinaisen leppeä ja ruokaa yllin kyllin. Erikoisesti muistan sen vuoden nauriit. Pähkinäsato samoin oli ylen runsas, ja villit luumut olivat suurempia ja makeampia kuin tavallisesti.
Lyhyesti sanoen, se oli kultavuosi. Ja silloin se tapahtui. Oli varhainen aamu, ja luolissamme meidät yllätettiin. Kalsean harmaan valon häämöittäessä me heräsimme unestamme, useimmat meistä kuoleman kohdatakseen. Nopsajalka ja minä hätkähdimme valveille kirkunan ja pauhun melskeestä. Meidän luolamme oli kaikkein korkeimmalla jyrkänteellä, ja me ryömimme sen suulle ja kurkistimme alas. Aho oli aivan täynnä tulilaisia. Heidän huutonsa ja kiljumisensa olivat melskeessä lisänä, mutta heillä oli järjestystä ja suunnittelun mukaista toimintaa, kun taas meillä laumalaisilla ei ollut mitään. Kukin meistä tappeli ja toimi oman päänsä mukaan, eikä kukaan meistä sen onnettomuuden laajuutta aavistanut, joka tulossa oli.
Kun me aloimme nakella kiviä, olivat tulilaiset tiheään kasaantuneet jyrkänteen juurelle. Ensimäiset sinkautetut kivet lienevät särkeneet muutamia pääkalloja, sillä heidän väistyessään kauemmaksi jyrkänteeltä, jäi kolme heistä jälelle tantereelle. Nämä vinkuroivat ja kiemurtelivat, ja yksi heistä koetti ryömiä pois. Mutta me heidät päiviltä päästimme. Tällöin me urokset raivosta karjuimme ja annoimme sataa kiviä kolmen alhaalla olevan niskaan. Useat tulilaiset palasivat vetämään heitä turvaan, mutta kivemme ajoivat pelastajat peräytymään.