Seurasi sitten kymmenen rauhallista päivää, jotka Tudor toipilaana vietti Berandella. Plantaasin työt kävivät kulkuaan säännöllisesti kuin kello. Gogoomyn ja hänen seurueensa harkitsemattoman kapina yrityksen kukistamisen jälkeen kaikki uppiniskaisuus näytti kadonneen olemattomiin. Ne kaksikymmentä miestä, jotka vielä olivat jäljellä vanhimmasta rekryyttijoukosta, olivat palvelleet aikansa loppuun ja "Martha" vei heidät takaisin kotiseudulleen. Uusi miehistö, jota kaiken aikaa oli kohdeltu hyvin, osoittautui kelpo väeksi. Ratsastellessaan plantaasin mailla Sheldon ei voinut olla tunnustamatta itselleen, että hevosen omistamisesta oli hyvin paljon hyötyä ja mukavuutta, eikä ihmettelemättä, ettei hän itse ollut tullut ajatelleeksi sen hankkimista. Samalla hän muisteli kaikkia niitä erilaatuisia parannuksia, joista hänen oli Joania kiittäminen: oivallista Punga-Pungan työmiesjoukkoa, hedelmiä ja vihanneksia, "Marthaa", jonka hän pilkkahinnasta oli siepannut merestä ja joka nyt ansaitsi rahaa kuin roskaa huolimatta vanhan Kinrossin hitaasta ja varovaisesta toimintatavasta, Berandea, jonka raha-asiat jälleen olivat varmalla pohjalla, joka päivä päivältä lähestyi sitä aikaa, jolloin se alkaisi tuottaa, ja jonka viljelykset kasvoivat kasvamistaan mustien työmiesten raivatessa pensaikkoja ja niittäessä ruohikkoja uusien kookospalmu-istutusten tieltä.
Näistä ja tuhansista muista seikoista Sheldonin täytyi huomata, miten paljosta aineellisesta hyvinvoinnista hänen oli kiittäminen Joania — tuota solakkaa, kirkasotsaista tyttöä, jonka harmaista silmistä romantiikka säteili ja jonka vyöllä riippuva pitkäpiippuinen Colt-revolveri loisti seikkailuinnosta, tuota tyttöä, joka hirmumyrskyn vinkuessa oli tullut maihin kookkaine tahitilaisine miehistöineen, astunut hänen bangaloonsa ja pojan käsin ripustanut patruunavyönsä ja Baden-Powell-hattunsa biljardipöydän vieressä olevaan naulaan. Hän unohti kaiken, mikä aikaisemmin oli tuottanut hänelle mielipahaa, ja muisti vain hänen viehättävät ominaisuutensa ja iloitsi erikoisesti niistä piirteistä, jotka ensi aluksi olivat häntä eniten loukanneet — hänen poikamaisuudestaan ja seikkailuhalustaan, siitä, että häntä miellytti panna henkensä vaaralle alttiiksi uiskennellen haikalojen lähettyvillä, hänen halustaan päästä pestausretkille, hänen rakkaudestaan merta ja laivoja kohtaan, hänen äänensä päättäväisestä, arvokkaasta sävystä, kun miehet laskivat venettä vesille ja hän sytytyslanka toisessa, dynamiittipanos toisessa kädessä oli lähdössä Balesuna-joelle kalastamaan. Hän ajatteli ihastuneena hänen puhdasta tavallisimpienkin sopivaisuussääntöjen halveksimistaan, hänen nuorekasta väittelyhaluaan, hänen arkaa, metsälinnun tapaista vapaudenrakkauttaan ja hurjaa, kiihkeätä riippumattomuustarvettaan. Kaikkea tätä Sheldon nyt rakasti tahtomatta enää taltuttaa ja kahlehtia häntä, niin mahdottomalta kuin tuntuikin voittaa hänet omakseen häntä taltuttamatta ja kahlehtimatta.
Oli hetkiä, jolloin Joanin ajatteleminen ja rakkaus häntä kohtaan saivat hänet pyörryksiin. Hän seisautti silloin hevosensa ja loihti suljetuin silmin eteensä hänen kuvansa sellaisena kuin hän tuona ensimmäisenä päivänä oli seisonut veneensä perässä sen syöksyessä vinhaa vauhtia rantaa kohti ja suuttuneena astunut hänen verantansa poikki huomauttaen, että oli erinomaisen vieraanvaraista antaa ihmisten joko hukkua juuri pihamaan edustalle tai uida maihin. Ja avatessaan silmänsä ja kannustaessaan hevostaan eteenpäin hän mietti, kuten oli jo tuhansia kertoja miettinyt, voisiko hän koskaan pidättää häntä luonaan. Olihan hän kuin villi metsälintu, joka varmaan kerran pyrähtää tiehensä hänen käsistään.
Sheldon huomasi selvästi, että Joan oli herättänyt Tudorin mielenkiinnon. Toipuva vieras oleskeli päivät pitkät verannalla, mutta vaikka hänen jalkansa olivat perin heikot ja voimattomat, oli hän jonkin aikaa itsepintaisesti tahtonut tulla sisään aterioimaan heidän seurassaan. Ensimmäisen varoittavan todistuksen vieraan kasvavasta mielenkiinnosta Joania kohtaan Sheldon sai, kun Tudor vähitellen kokonaan lakkasi pistelemästä häntä tavanmukaisilla kokkapuheillaan. Tämän sanasodan päättyminen merkitsi ikäänkuin diplomaattisten välien katkaisemista valtioitten kesken sodan alkaessa, ja kun Sheldonin epäluulot kerran olivat päässeet heräämään, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sai niille uutta yllykettä. Tudor osoitti liian selvästi nauttivansa Joanin seurasta, pani liian selvästi parastaan huvittaakseen häntä ja lumotakseen hänet häikäisevällä seikkailijaolemuksellaan. Usein palatessaan aamuratsastukseltaan viljelyksiltä tai tullessaan varastosta tai valvomasta koprankuivausta Sheldon tapasi Joanin ja Tudorin yhdessä verannalla. Edellinen kuunteli hartaasti ja haltioituneena jälkimmäisen kertoessa seikkailuistaan joissakin kaukaisissa maanäärissä.
Sheldon pani myös merkille, miten Tudor katseli Joania ja seurasi häntä silmillään. Hän huomasi noiden silmien nälkäisen katseen ja kasvojen kiihkeästi haluavan ilmeen. Ja hän tuumi, olikohan hänenkin kasvoihinsa hänen tietämättään tahtomattaan painunut sama leima. Sheldon oli varma eräistä seikoista. Ensiksikin siitä, että Tudor ei ollut oikea mies Joanille eikä voinut tehdä häntä pysyväisesti onnelliseksi, toiseksi siitä, että Joan oli liian järkevä tyttö rakastuakseen todenteolla niin pintapuoliseen mieheen, ja lopuksi siitä, että Tudor itse jollakin tavoin iskisi kirveensä kiveen. Mutta samalla Sheldon tosi rakastajan tuskallisen levottomuuden kalvamana pelkäsi, ettei niin kävisikään, vaan että toinen satunnaisilla ansioillaan, joiden ulkokuori oli niin loistava ja joita hän niin taitavasti osasi tuoda esiin, voittaisi tytön omakseen. Mutta yhden seikan Sheldon ainakin varmasti tiesi: Tudor ei tuntenut Joania eikä aavistanutkaan, että vapautensa ja riippumattomuutensa säilyttäminen oli hänelle elinehtona. Ja tässä kohden Tudor iskisi kiveen — tahtoessaan riistää häneltä vapauden ja pitää häntä kahleissa. Ja kuitenkaan, kaikesta varmuudestaan huolimatta, Sheldon ei voinut olla ajattelematta, että mitäpä jos hänen käsityksensä Joanista olikin väärä ja Tudor sittenkin oli valinnut oikean tien.
Tilanne oli sangen kiusallinen ja hermostuttava. Sheldon ei voinut muuta kuin odottaa ja seurata asiain kehittymistä, sillä välin kuin hänen kilpailijansa saattoi kokonaan antautua tarmokkaasti pyydystelemään arkaa otusta. Lisäksi Tudorin käytös hermostutti häntä. Sen jälkeen kuin heidän diplomaattiset välinsä kaikessa hiljaisuudessa olivat katkenneet, oli hän mikäli mahdollista koettanut välttää joutumasta kosketuksiin Sheldonin kanssa, mutta tämä vainusi hänen mielessään kytevän vihamielisyyden ja näyttipä se hänen rakastuneitten silmiensä mustasukkaisen suurennuslasin läpi katsottuna päällepäätteeksi vielä suuremmalta kuin se oikeastaan olikaan. Tuo toinen mies oli tunkeutunut hänen ja Joanin väliin. Hänellä ei ollut mitään tekemistä Berandella, ja nyt kun hän taas oli terve ja voimissaan, oli hänen aika lähteä. Mutta vaikka Sydneyhin matkalla oleva postihöyrylaiva oli poikennut Berandelle, ei hän tehnyt lähtöä, vaan jäi paikoilleen, eleli kuin kotonaan, alkoi tehdä uintiretkiä, kalasteli Joanin kanssa, oli tuntikausia hänen seurassaan ampumassa kyyhkysiä, virittämässä ansoja krokotiileille ja harjoittelemassa pyssyn ja revolverin käyttöä.
Mutta erinäiset perinnäiset vieraanvaraisuussäännöt estivät Sheldonia antamasta vieraalleen vihjaustakaan siitä, että hänen oli aika lähteä tiehensä. Samaten hän tunsi, että ei olisi ollut rehellistä peliä varoittaa Joania, ja voitti senkin kiusauksen. Vaikka hän olisi tietänytkin Tudorista jotakin epäedullista, niin hänen olisi ollut mahdotonta ilmaista sitä — ellei se olisi ollut hyvin vakavaa laatua — mutta pahinta oli, ettei hän tietänyt kilpailijastaan kerrassaan mitään pahaa. Sehän juuri olikin kiusallisinta, ja Sheldon oli aika-ajoin niin pyörällä päästään ja ristiriitaisten tunteitten vallassa, että hän pakotti itsensä suhtautumaan kaikkeen ikäänkuin olisi ollut vain katsojana, ja uskotteli itselleen, että hänen vastenmielisyytensä Tudoria kohtaan johtui yksinomaan aiheettomista ennakkoluuloistaan ja mustasukkaisuudesta.
Ulkonaisesti hän pysyi yhtä levollisena ja hymyilevänä kuin ennenkin. Plantaasin työt jatkuivat vanhaan tapaansa. "Martha" ja "Flibberty-Gibbet" menivät ja tulivat, samoin koko se kirjava kokoelma rannikkoaluksia, jotka hetkeksi poikkesivat rantaan odottamaan tuulta ja samalla saadakseen jutella hetkisen, juoda lasin tai pari ja pelata hiukan biljardia. Koira piti pihamaan puhtaana neekereistä. Boucher tuli säännöllisesti joka sunnuntai valaanpyyntiveneessään vierailulle. Kahdesti päivässä, aamiaisen ja päivällisen aikana, Joan, Sheldon ja Tudor kokoontuivat kuin parhaat ystävät ruokapöydän ääreen, ja iltaisin he yhtä hyvinä ystävinä istuskelivat verannalla.
Ja sitten Sheldonin aavistus toteutui. Tudor iski kirveensä kiveen. Hän ei tuntenut Joanin arkaa metsälinnun luonnetta, hänen silmitöntä vihaansa kahleita ja pakkoa kohtaan eikä tietänyt, miten hän kammosi toisen vallan alle joutumista. Luullen Joanin silmistä loistavaa lämmintä innostuksen hehkua, jonka hänen viimeinen kertomuksensa oli niihin sytyttänyt, hellyyden ja antautumisen merkiksi Tudor veti hänet puoleensa, kietoi käsivartensa lujaksi kahleeksi hänen vyötäistensä ympäri ja käsitti hänen raivoisan vastustelunsa pelkän tyttömäisen arkuuden ilmaisuksi. Tämä tapahtui aamiaisen jälkeen verannalla, ja Sheldon, joka istui sisällä tutkien sydneyläisen tukkuliikkeen luetteloa ja laatien sen mukaan tilauksiaan seuraavaksi höyrylaivapäiväksi, kuuli Joanin äkkiä huudahtavan ja heti sen jälkeen korvapuustin mäiskähtävän. Päästyään irti vastenmielisestä kahleestaan Joan oli antanut Tudorille kelpo iskun vasten kasvoja, paljoa voimakkaamman kuin aikoinaan Gogoomylle.
Sheldon oli noussut puoleksi seisomaan, mutta hillitsi itsensä ja vaipui takaisin tuoliinsa, niin että hän Joanin astuessa huoneeseen oli jälleen päässyt tasapainoon. Joan puristi vasemmalla kädellään lujasti oikeata käsivarttaan, ja kalpeat posket tulipunaisine täplineen muistuttivat Sheldonille sitä aikaa, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt hänet suuttuneena.