"Hullunkurisia nämä uudenaikaiset kaksintaistelut, eikö totta?" Sheldon katsahti hieman pilkallisesti alas Tudoriin muuttaen asentoa. "Arvokkuudesta ei puhettakaan. Jos olisitte vastustellut hetkistäkään kauemmin, niin minä olisin painanut naamanne multaan. Tekisi mieleni tehdä se nytkin vain opettaakseni teille, että kaksintaistelut ovat joutuneet muodista. Tarkastakaamme nyt vammojanne."
"Ette olisi minuun lopultakaan osannut", murahti Tudor vihoissaan, "ellette olisi ampunut väijyksistä kuin mikäkin…"
"Kuin mikäkin villi intiaani. Aivan niin. Te olette käsittänyt asian aivan oikein, hyvä mies." Sheldon jätti kiusoittelun sikseen ja nousi jaloilleen. "Maatkaa nyt siinä hiljaa, kunnes lähetän tänne muutamia miehiä kantamaan teidät kotiin. Haavanne ei ole vaarallinen, olkaa iloinen siitä, etten minä seurannut teidän esimerkkiänne. Jos oma luotinne olisi teihin osunut, niin vaunuilla ja parihevosilla olisi mainiosti päässyt ajamaan sen aikaansaamasta reiästä. Nyt pääsette sensijaan vähällä — vain pieni sievä lävistys. Kunhan puhdistamme haavan ja saamme sen sidotuksi, niin olette kuukauden kuluttua täysin terve. Älkää nyt olko millännekään; pian lähetän paarit teitä noutamaan."
XXVIII.
Antautuminen.
Tultuaan metsän reunaan Sheldon tapasi Joanin, joka odotti veräjän luona. Häneltä ei voinut jäädä huomaamatta, että tyttö ilostui nähdessään hänet.
"En voi sanoa, miten iloinen olen nähdessäni teidät", sanoi Joan hänelle tervehdykseksi. "Miten Tudorin on käynyt?" Tuo viimeinen paukuttelu ei kuulunut miellyttävältä. Tekö ammuitte vai Tudor?"
"Vai niin, te siis tiedätte kaiken", vastasi Sheldon kylmähkösti.
"Viimeksi ampui Tudor, mutta hän teki sen vasemmalla kädellään. Hän on
haavoittunut, sai reiän olkaansa." Hän katsahti terävästi Joaniin.
"Olette pettynyt vai mitä?" lisäsi hän sitten hitaasti.
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että en surmannut häntä."