"Koetan olla varuillani."
"Mitä siihen tulee, niin —" Tyttö keikautti päätään taaksepäin, avasi suunsa lopettaakseen aloittamansa nuhdesaarnan, mutta muutti mieltään. "No niin, minä jatkan kertomustani. Isälle ei oikeastaan jäänyt mitään, ja hän päätti palata merelle. Hän ei ollut koskaan lakannut rakastamasta sitä, ja minä puolittain luulen, että hän iloitsi siitä, että kävi niinkuin kävi. Hän oli iloinen kuin nuori poika, pää täynnä tuumia ja valmisteluja aamusta iltaan. Hänellä oli tapana valvoa puoliyöhön ja keskustella minun kanssani kaikesta. Senjälkeen nimittäin kuin olin hänelle sanonut, että olin varmasti päättänyt seurata häntä.
"Hän oli aloittanut uransa Etelämerellä — pyydystänyt helmiä ja helmiäisiä — ja uskoi varmasti, että sieltä vieläkin voisi haalia kokoon rikkauksia. Kookosviljelys häntä erikoisesti houkutteli, ja kunnes plantaasi alkaisi tuottaa hedelmiä hän aikoi harjoittaa kauppaa, helmenpyyntiä ja ehkä jotain muutakin. Hän möi huvipurtensa ja osti kuunarin nimeltä 'Miele', ja niin me lähdimme matkaan. Minä pidin isästä huolta ja opiskelin merenkulkuoppia. Isä oli oma laivurinsa. Perämies oli tanskalainen, mr Ericsen, miehistö japanilaisia ja hawaiilaisia. Me kuljimme ensin edestakaisin Linjasaarten seutuvilla, kunnes se alkoi liiaksi koskea isään. Kaikki oli toisin kuin ennen. Saaret oli vallattu ja jaettu eri valtojen kesken, suuret yhtiöt olivat asettuneet sinne ja haalineet itselleen maat, kauppaoikeudet, kalastusoikeudet, sanalla sanoen kaiken.
"Sitten me purjehdimme Marquesas-saarille. Siellä oli kaunista, mutta alkuasukkaat olivat melkein sukupuuttoon kuolleet. Isä oli aivan vimmoissaan kuullessaan, että ranskalaiset olivat määränneet vientitullin kopralle — hänestä se oli keskiaikaista — mutta maahan hän oli ihastunut. Siellä oli Nukanivalla viidentoistatuhannen acren laajuinen laakso, joka kolmelta puolelta ympäröi oivallista ankkuripaikkaa. Siihen hän rakastui ja osti sen kahdellatoistasadalla Chilen dollarilla. Mutta Ranskalle maksettavat verot olivat aivan peloittavat — siksipä maa olikin niin halpaa — ja, mikä oli pahinta kaikesta, meidän oli mahdotonta saada työväkeä. Kanakit eivät tahtoneet tehdä mitään, ja virkamiehet tuntuivat istuvan yökaudet tuumimassa, mitä uusia vastuksia he voisivat keksiä meidän tiellemme.
"Kuudessa kuukaudessa isä sai siitä kyllikseen. Tilanne oli toivoton. 'Lähtekäämme Salomonin-saarille', hän sanoi, 'että saamme nähdä, kuinka Englanti hallitsee. Ja ellei meillä sielläkään ole menestymisen mahdollisuuksia, niin jatkamme matkaa Bismarckin-saaristoon. Lyönpä vetoa siitä, ettei sivistys vielä ole ehtinyt valloittaa Amiraliteetti-saaria. Kaikki oli valmiina, tavarat laivaan lastattuina, uusi miehistö — marquesaslaisia ja tahitilaisia — paikoillaan. Olimme juuri lähtemäisillämme Tahitiin, sillä 'Miele' oli hiukan korjauksen ja uudistusten tarpeessa, kun isä-raukkani äkkiä sairastui ja kuoli."
"Ja te jäitte aivan yksin maailmaan?"
Joan nyökäytti päätään.
"Hyvin, hyvin yksin. Minulla ei ollut veljiä eikä sisaria, ja isän kaikki omaiset olivat saaneet surmansa eräässä hirmumyrskyssä Kansasissa. Isä oli silloin ollut aivan pieni poika. Olisinhan minä tietysti voinut palata Vonin luo. Sinne olen milloin tahansa tervetullut kuin omaan kotiini. Mutta miksi olisin mennyt sinne? Sitäpaitsihan isä oli uskonut minulle suunnitelmansa, ja minusta tuntui siltä, kuin se olisi velvoittanut minut toteuttamaan ne. Se oli minusta suuri tehtävä. Ja minun teki mieli toteuttaa ne. Ja — niin, täällä minä nyt olen.
"Älkää koskaan menkö Tahitille, sen neuvon annan teille. Paikka on hurmaava ja alkuasukkaat mukavia. Mutta valkoihoiset! Varkaita, rosvoja, valehtelijoita jok'ikinen! Rehellisiä miehiä ei ole niin monta, että tarvittaisiin viisi sormea niiden laskemiseen. Se seikka, että minä olin nainen, teki kaiken heille vain yksinkertaisemmaksi. He rosvosivat minulta kaiken omaisuuteni senkin seitsemänlaisten tekosyitten nojalla ja valehtelivat ilmankin tekosyytä, joko se sitten oli tarpeellista tai ei. Mr Ericsen-raukan he saivat lahjotuksi. Hän antautui rosvojen palvelukseen ja todisti kaikki heidän laskunsa oikeiksi, vaikka ne olisivat olleet tuhannen prosenttia liian suuret. Kun he puijasivat minulta kymmenen frangia, niin niistä tuli kolme hänen osalleen. Kun maksoin viidentoistasadan frangin laskun, niin se tuotti hänelle viisisataa. Kaiken tämän sain tietysti kuulla jäljestäpäin. Mutta 'Miele' oli vanha alus, korjaukset olivat tarpeen, ja minä sain maksaa seitsenkertaisen hinnan.
"En tietysti koskaan saa tietää, kuinka paljon Ericsen ansaitsi. Hän oli asettunut asumaan maihin, hienosti kalustettuun taloon. Laivanrakentajat olivat luovuttaneet sen hänelle vuokratta. Hedelmiä, vihanneksia, kalaa, lihaa ja jäitä tuotiin hänelle joka päivä, eikä hänen tarvinnut maksaa mitään. Kauppiaat suorittivat hänelle osan sovitusta palkasta siinä muodossa. Ja koko ajan hän kyynelsilmin valitteli, että minä olin joutunut niin kurjan kohtelun uhriksi. Ei, minä en ollut tullut ammattivarkaitten pesään, olin vain tullut Tahitille.