Van Horn tutki rantaa nähdäkseen jonkin elonmerkin, sytytti sikarin ja pisti toisen kätensä lannevaatteeseensa varmistuakseen siitä, että kankaan ja ihon väliin pistetty dynamiittiputki oli todella tallella. Hän sytytti sikarin voidakseen sillä tarpeen sattuessa panna tulen dynamiittiputkeen. Ja putki, jonka pää oli halkaistu, jotta tulitikun kärki siihen helposti sopisi, oli niin lyhyt, että palavalla sikarilla koskettamisesta räjähdykseen kuluisi ainoastaan kolme sekuntia. Van Hornin oli siis toimittava nopeasti ja kylmäverisesti hädän hetkellä. Kolmessa sekunnissa hänen oli sytytettävä putki ja heitettävä sähisevä »pommi» maaliin. Hän arveli kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä käyttää, ja piti sitä valmiina ainoastaan varovaisuussyistä.
Viisi minuuttia oli jo kulunut, ja edelleen oli rannalla kuolemanhiljaista. Jeri nuuski kapteenin paljasta jalkaa ikään kuin vakuuttaakseen isännälleen, että hän, Jeri, oli hänen vierellään, uhkasipa maan vihamielisestä hiljaisuudesta mikä tahansa. Sitten se nousi etukäpälin veneen reunaa vasten ja nuuski ilmaa innokkaasti ja kuuluvasti, pörhisteli niskakarvojaan ja murahti matalalla äänellä.
»Olet oikeassa, siellä ne ovat», vakuutti kapteeni ja Jeri katsahdettuaan rakkautta loistavin silmin kapteeniin, heilautettuaan häntäänsä ja luimistettuaan korviaan käänsi kuononsa jälleen rantaa kohti ja alkoi uudelleen lukea viidakon uutisia, joita tukahduttava, melkein seisova ilma kertoi sille.
»Hei!» huudahti Van Horn äkkiä. »Hei, pistähän vain pääsi päivänvaloon, poikaseni!»
Aivan kuin näyttämönmuutoksessa heräsi näennäisesti kuollut viidakko eloon. Silmänräpäyksessä ilmestyi satakunta voimakasta villiä näkösälle. Niitä tunkeutui esiin kaikkialta kasvillisuusmuurista. Joka ainoa oli aseistettu, muutamat snider-kivääreillä ja vanhoilla ratsupistooleilla, muut jousilla ja nuolilla, pitkillä heittokeihäillä, sotanuijilla ja pitkävartisilla kirveillä. Yhtäkkiä hypähti eräs auringonpaisteeseen aukiolle, polun ja veden rajaan. Koristeitta mies olisi ollut yhtä alaston kuin Aatami ennen syntiinlankeemusta. Yksi ainoa valkoinen höyhen törrötti hänen kiharaisesta kiiltävän mustasta tukastaan. Valkeasta simpukankuorikivettymästä hiottu teräväpäinen piikki, joka oli pistetty miehen sieraimien väliseinämään, ulottui viiden tuuman päähän hänen poskistaan. Hänen kaulassaan riippui kookospähkinänkuiduista punotussa nauhassa ketju norsunluunvalkeita villisianhampaita. Valkoisista simpukankuorista koottu »sukkanauha» ympäröi toista säärtä aivan polven alapuolella. Liekehtivän tulipunainen kukka oli keimailevasti pistetty toisen korvan taakse, ja toisen korvan reikään oli pujotettu vielä vertavuotava sianhäntä.
Auringonpaisteeseen loikatessaan tämä melaneesialainen keikari asetti snider-kiväärinsä lonkkaansa vasten ja ojensi sen avaran suun suoraan Van Hornia kohti. Mutta Van Horn ei ollut hitaampi. Yhtä nopeasti hän oli siepannut pyssynsä ja suunnannut sen keikaria kohti. Niin he seisoivat ja katsoivat toisiaan kuolema sormenpäissään, neljäkymmentä askelta välillään. Raakalaisuus ja sivistys, joita miljoonan vuoden välimatka erotti toisistaan, uhkasivat toinen toistaan tämän kapean, nelikymmenaskelisen syvänteen poikki. Vaikeinta nykyaikaiselle, kehittyneelle ihmiselle on unohtaa alkukantainen olemuksensa. On hyvin helppoa unohtaa nykyisyys ja luisua kautta aikojen takaisin villiin ikäkauteen. Huulten valhe, isku kasvoihin, mustasukkaisuuden pisto sydämeen saattaa silmänräpäyksen murto-osassa muuttaa kahdennenkymmenennen vuosisadan filosofin apinankaltaiseksi puun asukkaaksi, joka raastaa rintaansa, kiristelee hampaitaan ja huohottaa punaisena.
Niin Van Hornkin. Mutta oli pieni ero. Hän oli vain toisella jalallaan astunut raakalaisuuden aikakauteen. Samalla kertaa hän oli sekä täysin nykyaikainen että aivan raakalaisasteella oleva ihminen, joka oli valmis taistelemaan verisin kynsin ja hampain, mutta halusi pysyä nykyaikaisena niin kauan kun saattoi tahdollaan hallita vastassaan seisovaa ebenpuunmustan ihon ja häikäisevän valkoisten koristusten yhdistelmää.
Hiljaisuutta kesti kymmenen pitkää sekuntia. Tietämättä miksi Jerikin vaiensi kurkkunsa murinan. Sata pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjää viidakon liepeellä, viisitoista palaavaa villiä veneessä, seitsemän mustaa venemiestä ja yksinäinen valkoinen mies sikari suussaan, kivääri lanteillaan ja karvojaan pörhistelevä irlantilainen terrieri vierellään — kaikki he olivat kuin sopimuksesta vaiti kymmenen juhlallista sekuntia, eikä ainoakaan aavistanut, mitä seuraava hetki toisi tullessaan.
Eräs palaava villi, joka seisoi valaanpyyntiveneen keulassa, teki rauhanmerkin kohottamalla aseetonta kättään ja alkoi kirskuttaa oudolla Su'un murteella. Van Horn piti kivääriään yhä ojennettuna ja odotti. Keikari laski alas sniderinsä, ja kaikki kuvaan kuuluvat hengähtivät helpotuksesta.
»Minu olla hyvä mies», piipitti keikari puolittain linnun, puolittain kääpiön äänellä.