»Sinä olet maailman suurin hupsu», vastasi Van Horn tuikeasti, asetti pyssyn perätuhdolle samalla viitaten soutajia ja peränpitäjiä kääntämään veneen ja puhalteli savuja sikaristaan niin huolettoman levollisena, kuin ei hetki sitten olisikaan ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
»Tuhat tulimmaista», jatkoi hän vihaisesti ja mahtavasti. »Minkä vuoksi sinä ojennat pyssyn minua kohti? Minä en kai-kai sinua. Jos minä kai-kain sinut, saan vatsanväänteitä. Jos sinä kai-kait minut, kuolet sinä vatsanväänteisiin. Etkä sinä tahdo kai-kaida Su'un poikia! Su'un pojathan ovat veljiäsi. Kauan aikaa, kolme monsuunituulta sitten, puhuin sinulle totta. Sanoin, että kolmen monsuunituulen puhallettua pojat tulevat takaisin. Tuhat tulimmaista, kolme monsuunituulta on nyt puhaltanut, ja pojat palaavat.»
Tällävälin veneen perä oli pyörtänyt maata kohden, ja Van Horn teki täyskäännöksen nähdäkseen sniderillä varustetun keikarin silmästä silmään. Saatuaan toisen merkin Van Hornilta soutajat huopasivat veneen perä edellä polun kohdalle rantaan. Ja jokainen soutaja pitäen airoaan pystyssä hyökkäyksen varalta tunnusteli salaa kangaskaistaletta varmistuakseen lee-enfieldinsä paikasta. »Lasketaanko teidän poikanne maihin?» kysyi Van Horn keikarilta, joka ilmaisi myöntymyksensä Salomonsaarilla vallitsevan tavan mukaan sulkemalla puoliksi silmänsä ja nakkaamalla niskojaan, tietenkin keikarin tavoin. »Onko kai-kai-Su'u-miehiä joukossanne?»
»Pelko tyhjä», vastasi keikari. »Kaikki Su'u-mies hyvä mies. Ei yksi Su'u-mies nosta meteli. Ishikola, tämän paikan suuri musta päällikkö, sanoa minulle minu puhua teidän kanssa. Hän sanoa, että suuri valkea herra ei nousta maihin. Hän sanoa, että oikein hyvä, suuri valkea herra jääpi laivalle.»
Van Horn nyökkäsi huolettomasti, ikään kuin tiedonanto olisi ollut tuiki mitätön, vaikka hän siitä tiesi, ettei hän tällä kertaa saisi Su'usta uusia nostokkaita. Hän komensi villeistä yhden kerrallaan perään ja rannalle, samalla muiden oli pysyttävä paikoillaan. Sellainen tapa oli välttämätöntä Salomonin saarilla. Ryhmittyminen oli vaarallista. Villejä ei koskaan saanut päästää ryhmittymään joukoiksi. Ja Van Horn, joka poltteli sikariaan ylhäisen huolettomasti, piti näennäisen välinpitämättömästi, mutta valppaasti silmällä jokaista villiä, joka kömpi laatikko olallaan veneen perään ja astui maihin. Yksitellen ne katosivat polkutunneliin, ja kun viimeinen oli maissa, hän käski soutaa takaisin laivalle.
»Tällä matkalla emme kostu täältä mitään», kertoi hän perämiehelle. »Aamulla nostamme ankkurin ja lähdemme.»
Tropiikin lyhyt hämärä sulatti nopeasti päivänvalon ja pimeyden toisiinsa. Ylhäällä loistivat kirkkaat tähdet. Ei tuulenhenkäyskään värähdyttänyt vedenpintaa, ja kostea kuumuus sai kummankin valkoisen miehen kasvot ja ruumiin tulvimaan hikeä. He söivät kannelle katetun illallisensa hitaasti ja pyyhkivät vähän väliä kirvelevää hikeä silmistään.
»Minkä vuoksi ihmisen on tultava Salomonin saarille, helvettiin!» vaikeroi perämies.
»Ja jäätävä sinne», lisäsi kapteeni.
»Minä olen läpikotaisin kuumeen myrkyttämä», murahteli perämies. »Minä kuolisin, jos lähtisin täältä pois. Muistattehan, että yritin sitä kaksi vuotta sitten. Kylmä ilma saa kuumeen puhkeamaan esiin. Saavuin Sydneyhin vuoteen omana. Minut täytyi viedä sairasvaunuilla sairaalaan. Huononin huononemistani. Lääkärit selittivät minulle, että ainoa pelastuskeino oli lähteä takaisin sinne, mistä olin kuumeen saanut. Niin tekemällä saattaisin elää vielä kauan. Jos jäisin Sydneyhin, tulisi loppu hyvin pian. Minut lähetettiin sairasvaunuilla takaisin laivalle. Ja siinä on kaikki, mitä näin Australiasta lomallani. En tahdo jäädä Salomonin saarille. Ne ovat oikea helvetti. Mutta minun täytyy täällä pysyä tai räjähtää.»