Hän kääri kolmisenkymmentä kiniinijyvää paperossipaperiin, katseli lääkettä äreänä hetken aikaa ja ahmaisi sen sitten yhdellä nielaisulla. Silloin Van Hornkin muisti kurkottaa käteensä kiniinipullon ja ottaa samanlaisen annoksen.
»On parasta asettaa suojaverho», huomautti hän.
Borckman määräsi joukon laivamiehiä ripustamaan ohutta öljykangasta varjostimeksi Arangin rannanpuoleiselle sivulle. Tämä oli varovaisuustoimenpide vain sadan jalan päässä olevan mangrovemetsän tiheiköstä mahdollisesti tulevien kuulien tähden.
Van Horn lähetti Tambin noutamaan kannen alta pientä fonografia ja antoi soittaa kaikki kymmenkunta raapiintunutta ja kirkuvaa levyä, jotka olivat olleet neulan alla jo tuhansia kertoja. Fonografin soidessa Van Horn muisti tytön ja haetti tämän pimeästä sairashuoneesta kuuntelemaan musiikkia. Tyttö tuli peloissaan, varmana, että hänen hetkensä oli nyt lyönyt. Hän tuijotti kauhun levittämillä silmillään suureen valkoiseen herraan, ja hän vapisi vielä kauan aikaa senkin jälkeen kun hänet oli pantu kannelle makuulle. Fonografista hän ei välittänyt vähääkään. Hän tunsi vain pelkoa, pelkoa tuota hirmuista valkoista herraa kohtaan, joka varmasti söisi hänet.
Jeri jätti hetkeksi kapteenin hyväilevän käden mennäkseen nuuskimaan tyttöä. Se oli sen velvollisuus. Se tunsi tytön. Tapahtuipa mitä tahansa, kuluipa kuukausia tai vuosia, se tunsi tytön aina. Jeri palasi kapteenin vapaan käden hyväiltäväksi. Toinen käsi piteli sikaria, jota Van Horn poltteli.
Kostea, tukahduttava kuumuus kävi yhä rasittavammaksi. Ilman teki ellottavaksi mangrove-suosta kohoava mädänlemuinen höyry. Kirkuva musiikki kiihotti Borckmania muistelemaan vanhan maailman satamia ja muita paikkoja, ja hän makasi kasvoillaan kuumalla laudoituksella, rummutti tahtia paljailla varpaillaan ja mutisi loppumatonta kirousyksinpuheluaan. Mutta Van Horn jatkoi läähättävää Jeriä silitellen polttamistaan filosofin tyyneydellä ja sytytti uuden sikarin, kohta kun edellinen loppui.
Hän säpsähti äkkiä hiljaista melanloisketta, jonka hän ensimmäisenä laivalla kuuli. Jerin matala murina ja niskakarvojen pörhistys oli herättänyt hänen huomionsa. Vetäen dynamiittiputken lannevaatteensa poimuista ja vilkaisten sikariinsa varmistuakseen sen palamisesta hän nousi pystyyn nopeasti, mutta levollisesti ja meni laidalle.
»Kuka siellä?» huusi hän pimeyteen.
»Minu Ishikola», tuli vastaukseksi visertävällä ukonfalsetilla.
Ennen kuin puhui enempää Van Horn irroitti automaattipistoolinsa puoleksi kotelosta ja kiersi kotelon kupeeltaan eteensä, niin että pistooli oli helposti saatavissa.