»Sinulle annan helvettiä», tiuskaisi Van Horn, ja musta päällikkö oli näkevinään hänen sinisissä silmissään välähdyksen dynamiittia, josta valkoiset miehet olivat luodut, ja hänen aivoissaan heräsivät jälleen sen verisen päivän muistot, jolloin hän ensimmäisen kerran oppi tuntemaan dynamiittiräjähdyksen ja linkoutui ilmaan.
»Minkä vuoksi tuo vanha mies odottaa kanootissa?» kysyi Van Horn osoittaen vanhusta laivan vierellä olevassa kanootissa. »Onko hän Satin isä?»
»Hän olla Satin isä», vahvisti Nau-hau.
Van Horn viittasi vanhuksen tulemaan laivalle, jätti Borckmanin vartioimaan kantta ja Nau-hauta ja meni noutamaan rahaa kassakirstustaan. Palattuaan hän ei katsahtanutkaan päällikköön, vaan kääntyi vanhuksen puoleen.
»Mikä on nimesi?»
»Minu olla Nino», kuului visertävä vastaus. »Sati olla minu poika.»
Van Horn katsoi kysyvästi Nau-hauhun, joka antoi vahvistuksen salomoninsaarelaisten tapaan nakkaamalla niskojaan. Sen jälkeen Van Horn laski kaksikymmentäkuusi kultapuntaa Satin isän käteen.
Heti tämän tapahduttua Nau-hau ojensi kätensä ja sai rahat. Kaksikymmentä kultarahaa päällikkö piti itse ja antoi vanhukselle takaisin kuusi. Se ei kuulunut Van Hornille. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa ja maksanut maksettavansa asianomaiselle. Päällikön alamaistaan kohtaan harjoittama sortovalta ei liikuttanut häntä.
Molemmat herrat, valkoinen ja mustaihoinen, olivat kutakuinkin tyytyväisiä. Van Horn oli maksanut rahat oikeudenomistajalle. Nau-hau oli kuninkuutensa nojalla ryöstänyt Satin isältä Satin työpalkan Van Hornin silmien edessä. Nau-hau ei ollut vapaa pöyhkeilystä. Hän oli hylännyt tarjotun tupakkalahjan, mutta osti nyt Van Hornilta laatikollisen tupakkaa maksaen siitä viisi puntaa ja vaati sahaamaan laatikon auki voidakseen täyttää piippunsa.
»Onko Langa-Langassa paljon kunnon poikia?» kysyi Van Horn kohteliaasti saadakseen aikaan keskustelun ja osoittaakseen välinpitämättömyyttään pikkutapahtumasta.