»Babylonin kuningas» virnisteli, mutta ei suvainnut vastata.
»Ehkäpä menen maihin katsastelemaan», härnäsi Van Horn tahallisen painokkaasti.
»Ehkä siitä olla liika paljo mielipahaa sinulle», vastasi Nau-hau yhtä härnäävästi. »Ehkä paljo paha mies kai-kai sinu.»
Van Horn tiesi sen aivan hyvin, mutta silti hän uhkauksen kuullessaan tunsi samanlaista kiihoitusta hiusjuurissaan kuin Jeri niskaansa pörhistäessään.
»Hei, Borckman», käski hän. »Miehet valaanpyyntiveneeseen.»
Valaanpyyntiveneen tultua laivan vierelle kapteeni laskeutui siihen ylhäisesti edellä ja kutsui sitten Nau-haun seuraamaan itseään.
»Tuhat tulimmaista, Babylonin kuningas», mutisi hän päällikön korvaan, kun veneen miehistö kumartui airoihin, »jos syntyy pieninkään meteli, ammun sinut heti helvettiin. Sitten ammun sinne koko Langa-Langan. Maissa kuljet koko ajan mukanani. Kohta kun ryhdyt vastustelemaan, on lorusi lopussa.»
Ja rannalla kulki yksinäinen valkoinen mies seurassaan irlantilaisen terrierin pentu, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, ja musta kuningas, joka uhmastaan huolimatta kammosi kovasti valkoisen miehen dynamiittia. Van Horn kulki paljasjaloin ja ylväsryhtisenä linnoituksen läpi, samaan aikaan kuin hänen valkoinen ryyppyihinmenevä perämiehensä vartioi pientä, vähän matkan päässä rannasta ankkurissa olevaa alusta. Hänen veneensä musta miehistö odotti airot käsissä veneen perä rantaan käännettynä, jotta siihen vaaran uhatessa olisi voinut helposti hypätä se mies, jota he palvelivat, mutta eivät rakastaneet ja jonka pään he olisivat halusta lyöneet poikki minä hetkenä tahansa, elleivät olisi häntä pelänneet.
Van Horn ei ollut aikonut mennä maihin, ja oli pelkästään laskelmointia, että hän meni sinne mustan päällikön röyhkeää uhkausta uhmaten. Tunnin verran hän retkeili ristiin rastiin oikea kätensä joka hetki lähellä kupeellaan riippuvan pistoolin päätä ja silmänsä aina tähdättyinä vierellään kulkevaan vastahakoiseen Nau-hauhun. Sillä katkerassa raivossaan Nau-hau oli kuin tulivuori, joka oli kypsä purkautumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja tällä retkellään Van Horn sai nähdä, mitä vain harvat valkoiset miehet ovat nähneet, sillä Langa-Langa ja sen lähisaaret, jotka ovat kuin kauniit helmet Malaitan rannikon edustalla, ovat yhtä ainutlaatuiset kuin tutkimattomatkin.
Alkujaan nämä saaret olivat olleet pelkkiä merenhuuhtomia tai vedenalaisia hiekkasärkkiä ja koralliriuttoja. Vain joku vainottu henkipatto, joka oli kestänyt uskomattomia kärsimyksiä, olisi niillä jaksanut jatkaa viheliäistä olemassaoloaan. Mutta sellaisia henkipattoja saapui, joko verilöylyyn hukkuneista kylistä tai päällikköjen vihaa ja long-pig-juhlien keittopataa paeten, ja he kestivät. He, jotka tunsivat ainoastaan viidakon, oppivat tuntemaan suolaisen veden ja heistä tuli rannikkolaisten esi-isiä. He perehtyivät kalojen ja kuoriaiseläinten tapoihin, he keksivät koukut ja siimat, verkot ja merrat ja kaikki erilaiset ovelat välineet, joilla uivaa ruokaa voidaan pyydystää epävakaisesta, rauhattomasta merestä.