Mutta päinvastoin kuin Lamai-poika, joka ei ollut osannut menetellä paremmin, vanha mies ei kantanut Jeriä koko matkaa majalleen. Hän pysähtyi ensimmäisen, matalassa pensaikossa virtaavan puron ääreen ja laski Jerin maahan juomaan. Ja Jeri antautui kokonaan viileän veden sen suussa ja kurkussa herättämän nautinnon valtaan. Mutta samalla kertaa sen alitajunnassa ailahteli tunne, että tämä oli ystävällisin mustaihoinen, jonka se oli Somossa tavannut, paljon ystävällisempi kuin Lamai tai Agno tai Bashti.
Juotuaan niin paljon, ettei enää jaksanut enempää, se kiitti Nalasua kielellään, ei tosin niin lämpimästi eikä ihastuneesti kuin olisi kiittänyt kapteeninsa kättä, mutta kumminkin rehellisesti kiitollisena virkistävästä juomasta. Vanhus nauraa hihitti mielissään, vieritti Jerin paahtuneen ruumiin veteen ja pitäen Jerin päätä vedenpinnan yläpuolella hieroi vettä sen kuivaan nahkaan ja antoi sen maata siinä pitkiä, autuaita minuutteja.
Sangen pitkän taipaleen purolta kotiinsa Nalasu kantoi Jeriä yhä jalat sidottuina, mutta ei enää pää alaspäin, vaan toisella kädellään sitä rintaansa vasten puristaen. Nalasun tarkoitus oli saada koira kiintymään häneen. Sillä hän, joka oli monet vuodet istunut yksinäisessä pimeydessä, oli ajatellut paljon enemmän häntä ympäröivää maailmaa ja tunsi sen paljon paremmin, kuin jos hän olisi kyennyt näkemään sen. Hän tarvitsi koiran omia erikoisia tarkoituksiaan varten. Hän oli tehnyt kokeita useilla viidakkokoirilla, mutta ne olivat välittäneet vähät hänen ystävällisyydestään ja olivat poikkeuksetta juosseet tiehensä. Viimeinen oli pysynyt kauimmin sen tähden, että hän oli kohdellut sitä erikoisen hyvin, mutta menojaan sekin oli mennyt, ennen kuin hän oli ehtinyt harjoittaa sen palvelemaan tarkoituksiaan. Mutta valkoisen herran koira oli erilainen, niin hän oli kuullut. Se ei paennut milloinkaan peloissaan, ja sen sanottiin myöskin olevan älykkäämpi kuin Somon koirat.
Lamain tekemästä keksinnöstä, kun hän sitoi Jerin kepillä, oli puhuttu laajalti Somossa, ja samalla tavalla sidottiin Jeri nyt Nalasunkin majassa. Mutta kuitenkin oli tavassa eroa. Sokea mies ei ollut koskaan kärsimätön, ja hän istui joka päivä useita tunteja Jeriä hyväillen. Vaikkei hän olisi tätä tehnytkään, olisi Jeri, joka söi hänen ruokaansa ja oli tottunut vaihtamaan isäntää, kuitenkin hyväksynyt Nalasun herrakseen. Sitä paitsi Jeristä oli aivan ilmeistä, että sen jälkeen kun Agno oli sitonut sen ja heittänyt toisten avuttomien koirien joukkoon teurastuskentälle, noitamestarin isännyys oli kokonaan loppunut. Ja Jeri, jolla elämänsä ensimmäisistä päivistä alkaen aina oli ollut isäntä, tunsi vastustamatonta isännäntarvetta.
Niinpä sen päivän tultua, jolloin se vapautettiin kepistä, se jäi omasta tahdostaan Nalasun majalle. Päästyään varmuuteen siitä, ettei Jeri karkaisi, vanhus alkoi opettaa sitä. Päivä päivältä opetukseen käytetty aika piteni, kunnes sille omistettiin useita tunteja päivässä.
Aivan ensiksi Jeri oppi itselleen uuden nimen, Boa, ja se opetettiin vastaamaan siihen yhä pitemmän matkan päästä huolimatta siitä, kuinka hiljaa se lausuttiin, ja Nalasu jatkoi äänensä hiljentämistä siksi, kunnes hän vain kuiskasi nimen. Jerin korvat olivat tarkat, mutta Nalasun olivat pitkäaikaisesta harjaantumisesta miltei yhtä tarkat.
Sitten Jerin kuuloa harjoitettiin entistä tarkemmaksi. Tuntikausia yhteen menoon se sai istua Nalasun vieressä tai seisoa jonkun matkan päässä hänestä, ja sitä opetettiin käsittämään heikoimpiakin ääniä ja rasahduksia viidakossa. Sitten se vielä opetettiin tuntemaan eri viidakkoäänet ja eri tavat, joilla sen piti murista varoituksia Nalasulle. Jos kuului kahinaa, minkä se tunsi sian tai kanan aiheuttamaksi, se ei murissut ollenkaan. Jos se ei tuntenut ääntä, se murisi vain pehmeästi. Mutta jos äänen sai aikaan mies tai poika, joka hiipi ja herätti sen tähden epäilyksiä, oli Jerin muristava äänekkäästi. Jos taas äänet olivat selvät ja huolettomat, oli Jerin murina pehmeää.
Jerin mieleen ei koskaan tullut ihmetellä, minkä vuoksi sille tätä kaikkea opetettiin. Se vain teki niin, koska sen uusi isäntä tahtoi niin. Kaiken tämän ja paljon muutakin Nalasu opetti sille hitaasti ja kärsivällisesti, ja hän kartutti Jerin sanavarastoakin, niin että he matkan päästä saattoivat käydä nopeita ja täydellisesti ymmärrettäviä keskusteluja.
Siten Jeri saattoi viidenkymmenen jalan päästä murahtaa pehmeästi »vuff» jolla se ilmoitti, että kuului ääni, jota se ei tuntenut, ja Nalasu saattoi viheltää erilaisilla suhuäänteillä sille käskyn pysyä hiljaa, murahtaa hiljemmin, olla ääneti tai tulla äänettömästi luokseen tai mennä viidakkoon tutkimaan oudon äänen syytä tai kovasti haukkuen hyökätä hiipijän kimppuun.
Jos Nalasun tarkat korvat yksin sieppasivat salaperäisen äänen vastakkaiselta taholta, saattoi hän kysyä Jeriltä, oliko tämä sitä kuullut. Ja Jeri varpaita myöten valppaana kuunnellen saattoi muuttamalla »vuff»-äänensä laajuutta ja laatua kertoa Nalasulle, ettei se kuullut sitä tahi että se kuuli sen, ja myöskin, että se oli vieras koira tai metsärotta tai mies taikka poika — kaiken tämän mitä pehmeimmillä äänillä, jotka olivat tuskin muuta kuin hengähdyksiä. Sitä voitiin sanoa äänelliseksi pikakirjoitukseksi.