Jälleen vaimo-vanhus nyökkäsi ja silmäsi minua, tällä kerralla vuorenvarmana siitä, että mies löytäisi huopapeitteen "pikapuoliin".
"Humalan poiminta on minusta kuin lomapäivän viettoa", jatkoi hän innoissaan. "Se on mukava tapa saada kokoon pari kolme puntaa talven varalle. Ainoa, josta en siinä hommassa pidä" — ja tällöin särähti sorakieli kanteleessa — "on patikoiminen sinne työpaikalle."
Ilmeisesti vuodet painoivat tätä tarmokasta paria, ja vaikka heidän sormensa pystyivätkin vielä nopeasti nyppimään, niin "patikoiminen" alkoi tuntua raskaalta. Ja katsellessani heidän harmaita hapsiaan, kuvittelin mielessäni, millaista heidän elämänsä onkaan kymmenen vuoden kuluttua.
Huomasin erään toisenkin miehen vaimoineen liittyvän jonoon, kumpikin sivu viidenkymmenen. Vaimo pääsi piikkilään, koska hän oli nainen; mutta mies saapui liian myöhään, ja vaimostaan erotettuna hänet pyörrettiin takaisin yöksi katuja taivaltamaan.
Se katu, jossa seisoimme, oli seinästä seinään tuskin pariakymmentä jalkaa leveä. Katukäytävät olivat kolmen jalan levyiset. Se oli jonkinlainen asuntokatu. Ainakin työmiehiä ja heidän perheitään oli viettämässä olemassaoloaan meitä vastapäätä olevissa taloissa. Ja jok'ainoa päivä kello yhdestä kello kuuteen iltapäivällä meidän ryysyinen piikkilä-jonomme on heidän oviensa ja akkunainsa pääasiallinen nähtävyys. Muuan työmies istui ovellansa suoraan meitä vastapäätä, lepäillen ja iltailmaa hengittäen päivän raadannan jälkeen. Hänen vaimonsa tuli juttelemaan hänen kanssaan. Oviaukko oli liian pieni kahdelle, minkä takia hän seisoi. Heidän lapsukaisensa konttailivat heidän edessään. Ja piikkilä-jono oli vajaan parinkymmenen jalan päässä — ei ollut "yksityiselämän rauhaa" työmiehellä eikä katuköyhälistöllä. Jaloissamme leikkivät naapuriston lapset. Heistä meidän siinä olomme oli aivan tavallista. Emme olleet uusia tunkeilijoita. Kuuluimme yhtä luonnollisesti heidän ympäristöönsä kuin tiiliseinät ja kivimuurit. He olivat syntymästään asti nähneet piikkilä-jonon ja tottuneet siihen lyhyen elämänsä jokaisena päivänä.
Kello kuusi alkoi jono liikkua ja meidät laskettiin sisälle kolmen hengen ryhmissä. Nimi, ikä, toimi, syntymäpaikka, puutteen määrä ja edellisen yön olopaikka — kaiken sen merkitsi johtaja kirjaansa nopeasti kuin välähdys; ja kääntyessäni huomasin hämmästyksekseni jonkun miehen pistävän käteeni jotakin, mikä oli kuin tiili ja suhahtavan korvaani: "Onko veistä, tulitikkuja tai tupakkaa?" — "Ei, herra", valehtelin, niinkuin jokainen sisälletulija. Kulkiessani portaita alas kellariin katselin kädessäni olevaa tiiltä ja näin, että sitä nipin napin ja kieltä rääkäten saattoi sanoa leiväksi. Painostaan ja kovuudestaan päättäen se varmasti oli happamaton.
Kellarissa oli valo sangen hämärää, ja ennenkuin älysinkään, oli taas joku mies pistänyt toiseen käteeni ruukun. Sitten kompastelin toiseen yhä pimeämpään huoneeseen, jossa oli penkkejä, pöytiä ja miehiä. Paikka löyhkäsi ilkeästi, ja himmeä kajastus sekä äänten sorina jostakin hämäryydestä sai sen tuntumaan manalan valtakunnan eteishuoneelta.
Kipeät jalat olivat useimpain miesten vaivana, ja ennen syömään rupeamista he riisuivat kenkänsä ja ne likaiset rääsyt, joita olivat jalkoihinsa kietoneet. Tämä kaikki lisäsi yleistä löyhkää ja vei minulta tyyten kaiken ruokahalun.
Huomasin nyt tehneeni erään erehdyksen. Olin syönyt kelvollisen päivällisen viittä tuntia varhemmin, mutta edessäni olevan aterian kunnioittamiseksi minun olisi pitänyt paastota pari päivää. Ruukussa oli kolmeneljännes-paintia möykkyä, jonkinlaista maissin ja kuuman veden sekoitusta. Miehet painelivat leipäänsä suolakasoihin, joita oli siroteltu likaisille pöydille. Minäkin koetin sitä, mutta leipä tuntui takeltuvan suuhuni ja muistin kirvesmiehen sanat: "Täytyy saada paintillinen vettä, ennenkuin sitä leipää voi kunnollisesti syödä."
Menin erääseen pimeään nurkkaan, jossa olin nähnyt toistenkin miehien käyvän, ja löysin vettä. Sitten palasin ja kävin möykyn kimppuun. Se oli kaunaista ja karkeata, mautonta, raakaa ja kitkerää. Varsinkin tämä kitkeryys, mikä itsepintaisesti karvasteli suuta möykyn jo painuttua alas, oli vastenmielistä. Taistelin miehuullisesti, mutta kuvottaminen teki minusta lopun, ja saavutukseni huippuna oli puolikymmentä suun täyttä "möykkyä" ja leipää. Viereiseni mies söi oman osansa ja minun loppuun asti, vieläpä kihnutteli ruukut puhtaiksi ja näytti yhä nälkäiseltä. "Minä tapasin kaverin, joka tarjosi minulle hyvän päivällisen", selittelin hänelle.