"Mutta minä en ole saanut palaakaan sittenkuin eilisaamuna", vastasi hän.
"Mitäs sanot tupakasta?" kysäisin. "Saako siitä täällä köniinsä?"
"Ei, ei saa", hän vastasi. "Ei ole pelkoa. Tässä piikkilässä pääsee kaikkein vähimmällä. Näkisitpä vain toisia. Syynäävät ihoa myöten."
Kun ruukut oli kihnutettu puhtaiksi, alkoi keskustelu viritä. "Tämän piikkilän hoitaja kirjoittelee aina sanomalehtiin meistä irtolaisista", sanoi toisella puolellani oleva mies.
"Mitä hän sanoo?" kysäsin.
"Hän sanoo, että me olemme kelvottomia, roistoja ja lurjuksia emmekä tahdo tehdä työtä. Hän kertoo kaikki ne vanhat konnanjuonet, joita olen kuullut parikymmentä vuotta kerrottavan, mutta en koskaan nähnyt kenenkään irtolaisen tekevän. Viimeksi näin hänen kirjoituksessaan kertovan, kuinka kerjäläinen pääsee piikkilästä leivänkuori kätkettynä taskuunsa. Ja nähdessään vanhan ystävällisen herran tulevan kadulla vastaan hän pudottaa leivänkuoren katuojan liejuun ja lainaa sitten vanhan herran keppiä tonkiakseen sen sieltä ylös. Ja silloin vanha herra antaa hänelle lantin."
Tämä kulunut loru sai osakseen suosionsorinaa, ja jostakin hämärän pimennosta kuului toinen ääni, joka kiukkuisena pajatti:
"Sanotaan, että maalta sitä saa muonaa, mutta tahtoisinpa nähdä sen paikan. Minä tulin juuri Doverista, mutta kyllä se muonan puoli oli niukkaa. Eivät tahdo antaa edes vesitippaa, ruoasta puhumattakaan."
"Mutta onpa kulkureita, jotka eivät koskaan poistu Kentistä", sanoi toinen ääni, "ja elävät siellä hyvin ja lihovat".
"Minä tulin Kentin kautta", jatkoi ensimmäinen ääni yhä kiukkuisempana, "mutta piru minut vieköön, jos siellä muonan puolta näin. Ja olenpa aina huomannut, että ne vintiöt, jotka kehuskelevat suurilla saamisillaan, voivat piikkilässä ollessaan syödä minunkin osani möykkyä yhtä hapiasti kuin omansa, hitto vieköön."