Yhdeksänkymmentä prosenttia! Nämä numerot ovat ällistyttäviä, mutta herra Stopford Brooke, piirrettyään peloittavan kuvan Lontoosta, katsoo olevansa velvollinen kertomaan sen puolella miljoonalla. Näin hän sanoo:

Ollessani kappalaisena Kensingtonissa tapasin usein perheitä, jotka matkasivat Lontooseen pitkin Hammersmith Roadia. Eräänä päivänä sitä kulki muuan työmies ja hänen vaimonsa, poikansa ja kaksi tytärtään. Perhe oli kauan asunut eräällä maatilalla ja onnistunut yhteismaan ja työnsä turvissa tulemaan toimeen. Mutta tulipa aika, jolloin yhteismaa yhdistettiin tilan tiluksiin, heidän työtänsä ei tilalla tarvittu, ja niin heidät kylmästi häädettiin ulos pirtistään. Minne he menisivät? Tietysti Lontooseen, missä työtä arveltiin olevan yllin kyllin. Heillä oli hiukan säästöjä, ja he arvelivat saavansa pari laatuunkäypää huonetta asunnokseen. Mutta sitkeä maakysymys tavoitti heidät Lontoossakin. He hakivat asuntoa säädyllisistä kortteleista ja havaitsivat, että kaksi huonetta maksaa kymmenen shillinkiä viikossa. Ruoka oli kallista ja huonoa, vesi oli huonoa, ja lyhyessä ajassa se vaikutti heidän terveyteensä. Työtä oli vaikea saada, ja palkka niin pieni, että he pian olivat velassa. He kurjistuivat kurjistumistaan, ja myrkyllinen ympäristö, pimeys ja pitkät työpäivät lisäsivät heidän epätoivoaan, ja heidät ajettiin etsimään halvempaa asuntoa. He saivat sen eräästä korttelista, jonka hyvin tunsin — rikosten ja sanomattomien kauhujen tyyssija. Sieltä he saivat yhden ainoan huoneen hirveästä vuokrasta, ja työtä oli heidän nyt vaikeampi saada, koska he tulivat sellaisesta huonomaineisesta paikasta; ja niinpä he joutuivat sellaisten käsiin, jotka pusertavat miehestä, vaimosta ja lapsesta viimeisenkin hikipisaran, ja saivat epätoivoisen pienen palkan. Ja pimeys ja lika, huono ravinto ja sairaus sekä vedenpuute oli entistä pahempi. Korttelin joukkokunta ja seurapiiri riisti heiltä viimeisenkin itsekunnioituksen rippeen. Juoppouden pahahenki sai heidät valtaansa. Tietysti kapakka oli korttelin kummassakin päässä. Sinne he pakenivat toinen toisensa perästä etsimään suojaa, lämmintä, seuraa ja unhotusta. Ja he tulivat sieltä ulos entistä velkaisempina, mieli tulehtuneena ja järki palaen tyydyttämättömän juomahimon vallassa, minkä sammuttamiseksi he olivat valmiit tekemään mitä tahansa. Ja muutaman kuukauden kuluttua isä oli vankilassa, vaimo kuolemaisillaan, poika pahantekijä ja tyttäret kadulla. Kertokaa kaikki tämä puolella miljoonalla, niin alatte osapuilleen käsittää totuuden.

Ei ole kolkompaa näkyä koko maailmassa kuin tämä "synkeä Itä", sen Whitechapelit, Hoxtonit, Spitalfieldsit, Bethnal Greenit ja Wappingit Itä-Intian tokkaan asti. Pääväri on harmaa ja likaisenruskea. Kaikki on avutonta, toivotonta, masentavaa ja saastaista. Kylpyammeet ovat aivan tuntemattomia kapineita, yhtä satumaisia kuin jumalain ambrosia. Ihmisetkin ovat likaisia, ja jokainen puhdistusyritys muodostuu korviavihlovaksi ilveilyksi, ellei siitä tule surkea murhenäytelmä. Outoja hajuja ajelehtii tunkkaisen tuulen mukana, ja sade, milloin sitä vihmoo, on pikemminkin lokavettä kuin taivaan vettä. Katukivetkin ikäänkuin hikoilevat saastaa.

Ja täällä asuu väestö, joka on yhtä tylsää ja mielikuvituksetonta kuin likaisenharmaitten tiilitalojen mailien-pituiset rivit. Uskonto on tosiasiallisesti sen sivuuttanut, ja vallassa on törkeä, typerä materialismi, yhtä turmiollinen henkiselle elämälle kuin elämän hienoimmille vaistoillekin.

Tunnettu on ylpeä kerskailu, että jokaisen englantilaisen koti on hänen linnansa. Mutta tätä nykyä se on pelkkä menneisyyden satu. Geton väellä ei ole kotia. He eivät tunne kotielämän merkitystä ja pyhyyttä. Kunnankin asuntolat, joissa asuu parempiosaisia työläisiä, ovat liika-asuttuja kasarmeja. Työstä palaava isä kysyy kadulla olevalta lapseltaan, missä äiti on, ja vastaukseksi tulee: "Talossa."

Uusi rotu, katukansa, on syntynyt. He viettävät koko elämänsä työssä ja kaduilla. Heillä on luolansa ja pesänsä, minne ryömivät nukkumaan, mutta siinä kaikki. Olisi pyhyydenloukkaus käyttää näistä luolista "koti"-sanaa. Entisajan vähäpuheinen ja umpimielinen englantilainen on mennyttä. Katukansa on meluavaa, kielevää, kimittävää ja ärtyisää — nuorena ollessaan. Vanhemmaksi tultuaan he käyvät tylsiksi ja typeriksi oluesta. Ellei heillä ole muuta tekemistä, he märehtivät kuin lehmät. Heitä tapaa kaikkialla seisomassa tienmutkissa ja kadunkulmissa — tuijottaen tyhjyyteen. Tarkatkaahan vain heistä jotakuta. Hän seisoo siinä liikkumattomana tuntikausia, ja kun kyllästytte häntä katselemaan, hän jää yhä tuijottamaan tyhjyyteen. Kuolleempaa olentoa ei ole olemassa. Hänellä ei ole rahaa, millä saada olutta, ja hänen pesänsä on vain nukkumista varten, mitäpä hänellä olisi muuta tekemistä? Hän on jo ratkaissut rakkauden arvoitukset ja havainnut ne petollisiksi ja vilpillisiksi, turhiksi ja katoaviksi kuin kastepisarat, jotka nopeasti haihtuvat elämän julman todellisuuden tieltä.

Niinkuin sanottu, nuoret ovat kimittäviä, hermosairaita ja ärtyisiä, keski-ikäiset tyhjäpäisiä, hölmöjä ja tylsiä. Luonnotonta on hetkeäkään ajatella, että he voisivat kilpailla Uuden maailman työväestön kanssa. Geton väki on siksi elukkamaista, turmeltunutta ja tökeröä, ettei se kykene pätevästi palvelemaan Englantia kansojen taistelussa teollisuusherruudesta, jonka taloustieteilijät sanovat jo alkaneen. He eivät voi tulla kysymykseen enemmän työläisinä kuin sotilainakaan, kun Englanti tarvitessansa kutsuu heitä — unohtamiansa. Ja jos Englanti syöstään pois maailman teollisuuden kilparadalta, he kuolevat kuin kärpäset kesän päättyessä. Taikka Englannin ollessa vaaran paikassa he saattavat käydä vimmapäisiksi, niinkuin villipedot joskus muuttuvat vimmapäisiksi, ja he voivat vyöryä uhkaavana tulvana Länsipäähän tehdäkseen sille samoin kuin Länsipää on tehnyt Itäpäälle. Ja siinä tapauksessa he kuularuiskujen ja muiden nykyaikaisten sotakoneiden suun edessä pääsevät hengestään nopeammin ja helpommin kuin nyt.

XX.

KAHVILAT JA "KÖYHÄN MIEHEN HOTELLIT".

Taaskin sana, mikä on menettänyt kultansa, riisuttu romantiikan ja menneisyyden verhoista ja kaikesta siitä, mikä tekee sanan säilymisen arvoiseksi! Tästä lähin "kahvila"-sana on minulle kaikkea muuta kuin mieluisa muisto. Toisella puolen maailmaa pelkkä sen sanan mainitseminen riitti loihtimaan mielikuvitukseeni sarjoittain sellaisten paikkojen kantavieraita, loppumattomat jonot neroja, keikareita, pilkkarunoniekkoja, maantieritareita ja Grub Streetin bohemeita. [Grub Street, katu Lontoossa, jonka varrella ennen vanhaan asui runoilijoita. — Suom. muist.]