Mutta täällä, tällä puolen maailmaa, koko "kahvila"-sana, Herra paratkoon, on väärennys. Kahvila: onko se paikka, missä ihmiset juovat kahvia? Ei ollenkaan. Ei sellaisesta paikasta saa kahvia, ei rahalla eikä rakkaudella. Totta kyllä, että saa tilata kahvia, ja sitten tuodaan kupilla jotakin, joka on muka kahvia; mutta kun sitä maistaa, pettyy surkeasti, sillä kahvia se ei ole.
Ja samoinkuin on kahvin laita, niin on kahvilankin. Pääasiallisesti työmiehiä käy näissä paikoissa, ja totisesti tuhruisia ja likaisia paikkoja ne ovat, eikä niissä ole mitään, mikä muistuttaisi siisteyttä tai herättäisi miehessä itsekunnioitusta. Pöytäliinat ja ruokalanat ovat tuntemattomia. Mies syö edelläkävijänsä jätteiden seassa ja sirottelee omat "rippeensä" ympärilleen ja lattialle. "Sesonkihetkinä" olen tällaisissa paikoissa saanut sananmukaisesti kahlata lattialla olevassa sekasotkussa ja hylkykuonassa ja olen saattanut syödä vain siksi, että olen ollut nääntyä nälästä ja kyennyt syömään mitä tahansa.
Tämä näyttää olevan työmiehen tavallinen olotila päättäen hänen ruokahalustaan pöytään käydessään. Syöminen on välttämättömyys, eikä siinä auta nyrpistellä. Hän tulee ruokapöytään petomaisena ahmattina, ja mennessään on hänellä, siitä olen varma, varsin hyvä ruokahalu. Kun näette sellaisen miehen työhön mennessään aamulla poikkeavan sisälle, tilaavan paintin teetä, joka on yhtä vähän teetä kuin ambrosiaa, vetävän taskustaan kuivan leivänkannikan ja liottavan sitä tilaamassaan liemessä, voitte olla varmat siitä, että hänellä ei ole kunnon ruokaa vatsassaan eikä edes kelvotonta niin paljon kuin hän päivätyötään varten tarvitsisi. Eikä hän eikä tuhat hänen kaltaistaan — siitäkin voitte olla varmat — myöskään pysty tuottamaan sitä määrää ja sellaista työtä kuin tuhat sellaista miestä, jotka ovat hyvällä halulla syöneet lihaa ja perunoita ja juoneet kahvia, mikä on kahvia.
Kun kulkuriaikanani jouduin Kaliforniassa vankilan "mörskään", annettiin minulle parempaa ruokaa ja juomaa kuin lontoolainen työmies saa kahvilastaan. Ja amerikkalaisena työmiehenä olen syönyt kahdellatoista pennyllä sellaisen aamiaisen, ettei brittiläinen työmies ole sellaista syönyt unissaankaan. Hän kyllä maksaakin vain kolme tai neljä pennyä aamiaisestaan, mutta se on sittenkin yhtä paljon kuin minä maksoin, sillä minä ansaitsin kuusi shillinkiä, kun hän taas ansaitsee vain kaksi tai kaksi ja puoli. Mutta toiselta puolen suoritin vastikkeeksi päivän kuluessa sellaisen määrän työtä, että hänen suorittamansa sen rinnalla joutuu häpeään. Asialla on siis kaksi puolta. Korkealla elintasolla elävä mies tekee aina enemmän ja parempaa työtä kuin alhaisella elintasolla elävä mies.
Merimiehet vertailevat palvelusta Englannin ja Amerikan kauppa-aluksilla. Englantilaisella laivalla, he sanovat, on huono ruoka, huono palkka ja helppo työ, amerikkalaisella laivalla hyvä ruoka, hyvä palkka ja ankara työ. Ja tämän säännön saa soveltaa kummankin maan työväenluokkaan. Valtameren kyntäjät saavat maksaa nopeudesta ja höyrystä, ja niin saa työmieskin. Mutta ellei työmies pysty maksamaan, hän ei saa nopeutta eikä höyryä, siinä se. Tämä totuus ilmenee, kun englantilainen työmies tulee Amerikkaan. New Yorkissa hän muuraa useamman tiilen kuin Lontoossa, vieläkin useamman hän muuraa St. Louisissa ja sitäkin useamman, kun hän tulee San Franciscoon. [San Franciscon muurari saa palkkaa kaksikymmentä shillinkiä päivässä ja on nyt lakossa vaatien neljääkolmatta shillinkiä.] Hänen elintasonsa on noussut kaiken aikaa.
Aikaisin aamulla, kun työmiehet menevät työhönsä, katukäytävillä istuu joukoittain vaimoja leipäsäkki vierellään. Työmiesten loppumattomat jonot ostavat leipiä ja syövät niitä kulkiessaan. He eivät edes liottele kuivaa leipäänsä siinä "teessä", jota pennyn maksusta saa kahviloista. Kiistämätöntä on, että mies tämän aterian nojalla ei ole siinä kunnossa kuin hänen päivän työtä alkaessaan pitäisi olla. Ja yhtä kiistämätöntä on, että tappion siitä kärsii hänen isäntänsä ja kansansa. Valtiomiehet huutavat nykyään alituisesti: "Herää, Englanti!" Järjellisempää yhteistuntoa he osoittaisivat, jos sen sijaan huutaisivat: "Parempaa ruokaa, Englanti!"
Työmies ei saa ainoastaan huonoa ruokaa, vaan myös likaista ruokaa. Olen seissyt teurastajapuodin edustalla ja katsellut, kuinka perheenäitien empivä lauma käänteli naudan- ja lampaanlihan riekaleita — koiran ruokaa Valloissa. En tahtoisi vannoa näiden perheenäitien sormien puhtautta enkä sen ainoan huoneen siisteyttä, missä monet heistä perheineen asuivat; mutta kyllä he nuuskivat, peukaloivat ja haroivat sitä moskaa, sillä he pelkäsivät, etteivät saisi vaskilanttiensa arvoa vastaavaa määrää. Pidin silmällä erästä erikoisen vastenmieliseltä näyttävää lihasiekaletta ja seurasin sen kulkua useamman kuin kahdenkymmenen naisen näpeissä, kunnes se joutui arannäköisen pikku vaimon osalle, jonka teurastaja sai puijattua ottamaan sen. Koko päivän pitkän tähän lihakasaan tuotiin uutta ja sitä myytiin, katupölyä ja likaa vihmoili siihen, kärpäset surisivat siinä, ja likaiset sormet kääntelivät sitä kääntelemistään.
Katukauppiaat lykkäävät rattaillaan tahraisia ja puolimädänneitä hedelmiä kaiken päivää, ja varsin usein he vievät ne säilyyn yöksi omaan asuinmakuuhuoneeseensa. Siellä ne ovat alttiina sairauden ja kulkutautien siemenille, imevät itseensä senkin seitsemät höyryt ja ilkeät hajut liika-asutetusta ja saastaisesta asunnosta, mutta seuraavana päivänä ne jälleen nostetaan rattaille myytäviksi.
Itäpään köyhä työläinen ei milloinkaan tiedä, mitä hyvän, terveellisen lihan tai hedelmän syöminen on — ja harvoin hän saa edes ala-arvoistakaan lihaa tai hedelmää syödäkseen. Eikä hyväkään työläinen liioin voi kerskua sillä, mitä hän syö. Päättäen kahviloista, joita voidaan pitää mittapuuna, he eivät milloinkaan saa tietää, miltä tee, kahvi tai kaakao maistuu. Kahvilain likavedet ja vesisotkut, joissa ainoastaan lika ja sotku vaihtelee, eivät osapuoleenkaan anna aavistusta siitä, mitä te ja minä olemme teenä ja kahvina tottuneet juomaan.
Tulee mieleeni eräs pikku tapaus, joka sattui Mile End Roadin varrella olevassa kahvilassa likellä Jubilee Streetiä.